Hän istui synnytysosaston sängyn laidalla, jalat ristissä, pieni vartalo painautuneena pehmeää kapalopakettia vasten. Neljävuotias Lisa käytti kirkkaanpunaista haalaria, hiukset hätiköidysti sidottu pieneen poninhäntään. Hänen silmissään oli outoa kiiltoa — ei vain iloa, vaan jotakin syvempää, vakavampaa, kuin hän olisi kantanut sylissään jotakin pyhää.

Huoneessa leijui desinfiointiaineen haju ja vastasyntyneen ihon lämmin makeus. Jokainen hengenveto tuntui raskaalta synnytyksen jälkeen, mutta sydämeni oli täynnä kiitollisuutta. Olin pelännyt kuukausia, tulisiko Lisan reaktio olemaan mustasukkaisuutta, surua, vihaa. Mutta hetki näytti täydelliseltä — kaksi sisosta vierekkäin, kuin maailma olisi loksahtanut kohdalleen.

Sitten Lisa kumartui lähemmäs pienen kasvoja ja kuiskasi äänenpainolla, joka ei sopinut lapselle:

— Nyt minulla on joku.

Hymy nousi huulilleni automaattisesti.

— Joku mihin, kultaseni?

Lisa ei vastannut heti. Hän silitti vauvan poskea hitain, tietoisin liikkein, jotka eivät tuntuneet nelivuotiaan eleiltä. Hänen katseensa oli naulittu vastasyntyneen kasvoihin, ja kun hän lopulta avasi suunsa, sanat putosivat pehmeinä mutta jäätävinä:

— Joku, jolle voin kertoa salaisuuksia.

Selkäpiitäni piteli kylmä värinä.

Yritin hymyillä, kuin kaikki olisi tavallista.

— Millaisia salaisuuksia, Lisa?

Silloin hän nosti katseensa minuun. Siinä ei ollut lapsellista keveyttä — vain selkeyttä, terävyyttä ja käsittämätöntä varmuutta. Hän nyökkäsi hitaasti, kuin olisi harkinnut jokaista tavua.

— Sellaisia, joita en kerro isälle.

En ehtinyt reagoida, sillä Lisa käänsi katseensa takaisin vauvaan ja jatkoi vielä hiljempaa, miltei laulavasti:

— Hänkin näkee miehen käytävässä.

Huone hiljeni täydellisesti.
Oven pielessä seissyt hoitaja jähmettyi paikalleen, katse suuntautui vaistomaisesti kohti ovea. Käännyin minäkin — mutta mitään ei näkynyt. Ei askeleita, ei varjoja, vain tyhjä valaistu käytävä.

Silti Lisa tuijotti yhä samaa kohtaa, liikahtamatta, kuin näkisi jonkun seisovan siinä.

— Minkä miehen? ääneni oli hauras kuin ompelulanka.

Hänen hymynsä oli vääränlainen lapsen kasvoille. Hidas, tietävä, pelottavan rauhallinen.

— Sen, joka tulee öisin.
Hän puhui kuin kertoisi sään muutoksesta.
— Te nukutte. Minä en aina. Hän seisoo sänkyni vieressä ja katsoo. Hän odottaa.

Hengitys katkesi kurkkuun.

Lisa jatkoi sormillaan vauvan otsasta leukaan, lempeästi mutta omalaatuisella omistavalla eleellä.

— Hän sanoi, että sisko syntyy. Jo ennen kuin tiesitte siitä.
Hänen äänensä ei väreillyt, ei epäröinyt.
— Ja että meillä on sama nimi. Aivan sama, jonka annoitte hänelle.

Vastasyntynyt päästi silloin kirkkaan, läpitunkevan itkun, ikään kuin ilma huoneessa olisi muuttunut kylmäksi. Sydänmonitorin piipitys kiihtyi. Minä puristin lapsia lähemmäs, kuin jokin näkymätön olisi juuri astunut sisään.

Lisa nousi seisomaan, painoi etusormen vauvan huulille ja sanoi melkein hellästi:

— Shhh. Hän on jo tulossa.

Ja silloin kuulin sen.

Hitaita, raskaita askelia käytävässä.
Ei henkilökunnan rytmiä.
Ei mitään inhimillistä.

Tunsin, kuinka veri jähmettyi käsivarsissani. Tämä ei ollut mielikuvitus. Jokin liikkui kotimme öissä, näkymättömänä, kuiskien nimeä, jonka me olimme valinneet.
Meitä oli nyt kolme — mutta kolmas ei ehkä ollut elossa.

Ja minä ymmärsin kamalan totuuden:

En ole varma, haluanko tietää enempää.