Langan toisessa päässä ei ollut aikuinen, vaan pieni tyttö — viiden vuoden ikäinen Mia, ääni väristen kuin olisi pelännyt jokaisen sanansa kuuluvan liian kovaa.

— Voisitteko tulla…? Joku on sänkyni alla. Hän kuiskaa. Kuulen sen taas…

Päivystäjä, joka oli työskennellyt yli kaksitoista vuotta, jähmettyi. Lapset kuvittelevat joskus hirviöitä pimeässä, mutta tässä äänessä ei ollut leikkiä. Oli vain puhdasta, kylmää pelkoa.

— Missä vanhempasi ovat, Mia?
— Olohuoneessa… he eivät usko minua. He sanovat, että kuvittelen… mutta en kuvittele. Hän on siellä…

Hätäkeskus lähetti välittömästi poliisipartion.
Mia pysyi linjalla, hengitys katkonaisena ja hiljaisena.
Kymmenen minuuttia myöhemmin poliisiauto pysähtyi pienen talon eteen kaupungin laidalla. Vanhemmat avasivat oven, yllättyneinä, hieman häpeillen.

— Taas joku tarina? — isä mutisi pakotetulla hymyllä.

Poliisit eivät kommentoineet. He pyysivät nähdä tytön huoneen.

Mia istui nurkassa, polvet vasten rintaa, pehmokarhu tiukasti käsissä. Hänen silmänsä olivat punaiset itkemisestä, posket kalpeat kuin hän ei olisi nukkunut päiviin. Hän ei puhunut — hän vain osoitti sänkyään. Pientä, vaaleanpunaisella päiväpeitteellä peitettyä.

Yksi poliiseista kumartui ja suuntasi taskulampun sängyn alle.
Pölyä. Pari lelua. Ei mitään epätavallista.

— Ei täällä ole ketään. Ehkä vain painajainen, tyhjää pelkoa… — hän aloitti, mutta toinen nosti nopeasti kätensä.

— Shh. Kuunnelkaa.

Huoneessa vallitsi raskas hiljaisuus. Aika tuntui pysähtyvän.

Ja sitten se kuului.

Hidas, kostea raapiva ääni, kuin kynnet vetäisivät lattiaa pitkin. Tumma, matala, epäinhimillinen. Mia puristi karhuaan niin lujasti, että sormet valkenivat.

— Minä sanoin teille että hän on siellä…

Poliisit suuntasivat lampun uudestaan — nyt varoen, syvemmälle pimeään tilaan.

Valo osui kasvoihin.

Ei nukkeen.
Ei varjoon.

Mieheen.

Ahtaassa tilassa makasi laiha, likainen mies, silmät ammollaan. Ne eivät räpäyttäneet — ne vain tuijottivat, pimeinä ja tyhjyyttä täynnä. Hänen sormensa olivat pitkät ja luisevat, kynnet mustat ja lohkeilleet.
Ja sitten hän hymyili.
Hitaasti. Kylmästi. Niin kuin olisi odottanut juuri tätä hetkeä.

— Heti pois huoneesta! — toinen poliisi karjaisi.

Vanhemmat vetäytyivät, Mia parahti hiljaa. Poliisi tarttui mieheen, mutta tämä liikkui yllättävän nopeasti — kuin saaliseläin ansassa. Hän sähisi, yritti purra, kynnet repivät puulattiaa jättäen siihen syviä uurteita. Poliisit kamppailivat pitkään, ennen kuin saivat hänet hallintaan.

Mutta kaikkein kammottavinta ei ollut miehen ulkonäkö tai hänen äänensä.
Vaan se, mitä löydettiin sen jälkeen.

Kolme lapsen piirrosta.

Jokaisessa sama kuva: huone, pieni tyttö, ja sängyn alla kaksi pimeää silmää.
Toisessa piirroksessa oli lyhyesti, hakkaavin kirjaimin kirjoitettu:

«Hän katsoo minua kun nukun.»

Vanhemmat eivät saaneet sanaa suustaan. He muistelivat niitä iltoja, kun Mia pyysi jättämään valon päälle, kun hän itki ja kertoi äänistä — ja he vain nauroivat, suukottivat otsalle ja sulkivat oven.

Sillä aikaa joku makasi aivan hänen allaan.
Odottaen.
Kuunnellen.

Myöhemmin selvisi, että mies oli koditon. Hän oli löytänyt avoimen ikkunan ja piileskellyt talossa useita öitä. Kukaan ei tiedä, kuinka paljon aikaa hän vietti lapsen sängyn alla tai mitä hän aikoi tehdä, jos Mia ei olisi soittanut apua.

Nyt Mia nukkuu vain valo päällä.
Äiti tarkistaa huoneen joka ilta.
Isä tarkistaa lukot kaksi kertaa ennen nukkumaanmenoa.

Mutta öisin — kun talo on hiljaa ja varjot kasvavat nurkissa —
he väittävät kuulevansa yhä saman äänen.

Hitaasti raapivan.
Kuin joku olisi tulossa takaisin.

Ja jos todella kuuntelet… saatat kuulla kuiskauksen.
Niin heikon, mutta todellisen.