Kello oli vasta seitsemän aamulla, kun nämä sanat herättivät minut. Kukaan heistä ei kuitenkin arvannut, mitä tein seuraavaksi.

Olimme olleet naimisissa melkein kolme vuotta. Kolme vuotta, jolloin minä tein töitä aamusta iltaan — maksoin vuokran, ruoan, lääkkeet, laskut, kaikki mitä talo tarvitsi.
Mieheni ei tehnyt juuri mitään. Ei etsinyt vakituista työtä, ei yrittänyt edes. Aivan kuin avioliitto olisi merkinnyt hänelle oikeutta elää minun kustannuksellani, kuin olisin ollut henkilökohtainen pankkiautomaatti ja siivooja samassa paketissa.

Mutta vielä pahempaa oli hänen äitinsä.
Anoppi oli vakuuttunut siitä, että hänen poikansa velvollisuus oli huolehtia hänestä kokonaan: uudet vaatteet, kosmetiikka, pienet matkat, lääkkeet ja loputtomat «pienet menot», jotka mystisesti päätyivät minun maksettavakseni.
Minun palkkani — minun voimani ja unettomuuteni — olivat heidän varansa.

Viime kuukausista tuli sietämättömiä. Anoppi kirjoitti minulle lähes päivittäin:
— «Tarvitsisin uuden meikkivoiteen.»
— «Voisitko maksaa osan luotostani?»
— «Näin ihanan puseron.»
Ja mieheni siirsi rahaa hänelle empimättä, aivan kuin olisi ollut hänen ansaitsemaansa.

Minä puolestani?
Olin heille kävelevä pankkikortti, en ihminen.

Yhtenä sunnuntaiaamuna — ainoana vapaapäivänäni — halusin vain nukkua.
Olin juuri sulkenut silmäni, kun makuuhuoneen ovi lensi auki.
Mies repäisi peiton yltäni ja sanoi käskyttävällä äänellä:

«PIN-koodi heti. Äiti valitsee puhelinta. Hän haluaa uusimman mallin.»

Sisälläni jokin kylmeni. Tiesin, että palkkani oli tullut edellisenä iltana. Niin tiesi hänkin.
Käännyin hänen puoleensa ja sanoin rauhallisesti:

«Hän voi ostaa sen omilla rahoillaan.»

Siitä seurasi huuto, syytökset, nimittely.
Olin kuulemma itsekäs, epäkunnioittava, «hänen äitinsä ansaitsee parasta».
Minua ei kuultu, ei nähty. Olin vain resurssi.

Silloin päätin — nyt riittää.

Sanoin PIN-koodin.
Hiljaa, ilman riitaa.
Mutta samalla hetkellä mielessäni syntyi suunnitelma — kylmä, selkeä ja lopullinen.

Kun he iloissaan vertailivat puhelimia myymälässä, minä kävelin pankkiin.
Vaihdoin PIN-koodin, poistin hänen käyttöoikeutensa ja avasin uuden tilin — salaisen, vain minun nimelläni.
Sitten nostin melkein kaikki rahat.
Jätin vanhalle tilille vain pienen summan — aivan riittävästi herättämään tunteen, jota he eivät olleet koskaan kokeneet: tyhjyys, kun ei enää ole ketään maksamassa.

Puhelin soi taukoamatta.
Mies, anoppi, molemmat hysteerisinä.

«Mitä sinä teit? Emme voi maksaa!»
Vastasin tyynesti:

«Voitte maksaa omilla rahoillanne. Minun rahani eivät ole enää teidän.»

Kun palasin kotiin, he odottivat minua olohuoneessa — viha kasvoilla, pettymys silmissä.
Anoppi hyökkäsi heti:

«Sinun velvollisuutesi on auttaa perhettä!»

Laskin laukkuni ovelle ja katsoin suoraan häntä kohti.

«Perhe tarkoittaa kunnioitusta, ei hyväksikäyttöä. Te käytitte minua hyväksi — ja se loppuu nyt.»

Mies vaihtoi strategiaa sekunneissa: ensin aneli, sitten uhkasi, sitten lupasi työn, muutoksen ja paremman tulevaisuuden.
Mutta minuun ei enää tehonnut mikään.

Lähdin.
En huutanut, en itkenyt, en katsonut taakseni.

Vuokrasin pienen asunnon, nukuin viikon univelkoja pois, hengitin vapaammin kuin vuosiin.
Aloin ostaa asioita itselleni, en toisille. Opin uudestaan nauttimaan elämästä.

Nyt minulla on uusi pankkitili.
Uusi rauha. Uusi elämä.

Ja PIN-koodi?

Vain yksi ihminen tietää sen — minä.