Sumu lepää raskaana ilmassa — niin tiheänä, että tuntuu kuin se yrittäisi piilottaa jotain, mitä kukaan ei saisi nähdä. Kaikki on hiljaa. Vain sateen ropina ja tuulen heikko huokaus kuusten lomassa katkaisee täydellisen äänettömyyden.

Kauempana, yksinäisen kujan päässä, polvillaan tuoreen haudan äärellä istuu pieni poika. Hän on ehkä seitsemänvuotias — laiha, hoikka kuin talvi kuivattanut oksa. Vanha takki roikkuu hänen yllä, märkä ja raskas. Hänen kasvonsa ovat kyynelten täplittämät, silmät punaiset ja raskaat. Hän ei huuda, ei valita, ei puhu. Hän vain itkee ääneti, poski painettuna kylmää hautakiveä vasten kuin etsien siitä lämpöä, jota ei ole.

Hänen kätensä silittävät multaa varovasti, lempeästi — kuin hän yrittäisi lohduttaa jotakuta siellä maan alla. Jotakuta, joka saattaa kuunnella.

Toiselta puolelta hautausmaata kävelee hiljaa mies. Pitkä, vakava, tumma puku yllään. Hän on äskettäin haudannut vaimonsa — suru on edelleen tuore, vereslihalla, vaikea hengittää. Hänen katseensa on poissaoleva, askel raskas. Hän on matkalla oman rakkaansa haudalle, mutta hetken kuluttua huomaa pojan sumun keskellä.

Jokin pysäyttää hänet. Tunteen ja epävarmuuden sekainen nykäisy sisimmässä.

Hän muuttaa suuntaa ja lähestyy lasta varovaisesti.

— Poika… — hän sanoo hiljaa. — Hän oli äitisi, eikö niin?

Lapsi ei vastaa. Hän painaa kasvot syvemmälle hautakiveä vasten, kuin pelkäisi, että totuus haihtuisi, jos hän puhuisi.

Mies polvistuu hänen viereensä, huokaisee.

— Tiedän, miltä tuntuu menettää joku, joka on ollut kaikki. Minäkin olen menettänyt. Et saisi olla täällä yksin. Onko sinulla ketään? Onko sinulla koti, johon palata?

Poika nostaa katseensa hitaasti. Hänen silmänsä ovat kyyneleiden täyttämät — mutta niiden takana on jotakin vielä jäätävämpää. Pelkoa. Sellaista pelkoa, joka saa aikuisenkin sydämen lyömään väärään rytmiin.

Hiljaisella, katkeilevalla äänellä hän kuiskaa:

— Herra… äitini elää. Hänet haudattiin elävänä. Kuulin hänen ääntään, mutta kukaan ei uskonut. Pyydän… auttakaa.

Mies jähmettyy. Hetkeksi koko maailma tuntuu pysähtyvän. Hänen sormensa kouristuvat, hengitys kiristyy.

— Mitä sanoit? — hän kysyy melkein peläten vastausta.

Poika osoittaa hautaa. Hänen kynsiensä alla on multaa, sormissa haavoja — merkkejä epätoivoisesta kaivamisesta.

— Kun arkku suljettiin, äiti liikutti sormiaan. Hän hengitti. Minä näin sen. Minä huusin, mutta kaikki käski olemaan hiljaa. Yöllä palasin takaisin. Painoin korvani tähän maahan… ja kuulin koputusta. Hiljaa, heikosti… mutta se oli siellä.

Mies kallistaa päätään, katsoo maahan. Sade kovenee, kuin joku hakkaisi pintaa rystysillä. Hän laskee kätensä multaan ja kallistaa korvansa sitä vasten.

Ensin — pelkkää hiljaisuutta.

Sitten:

Yksi koputus.

Sitten toinen. Selkeämpi. Heikompi. Mutta todellinen.

Miehen sydän syöksyy kurkkuun. Kauhu ja epätoivo sekoittuvat samaan hetkeen, kuin jokin näkymätön olisi vetänyt verhoa pois ja paljastanut totuuden, jota ei halunnut tietää.

— Jumalani… — hän kuiskaa. — Hän… hän saattaa olla elossa.

Hän ei odota. Ei mieti. Hän heittää syrjään kukat ja kynttilät, työntää sormensa multaan ja alkaa kaivaa paljain käsin. Sormet repeytyvät, maa liimautuu ihoon, vesi tekee mudan painavaksi — mutta hän jatkaa. Poika liittyy mukaan, pienet kädet repivät savea kuin jokainen liike voisi palauttaa äidin hengityksen.

Ja sitten, syvältä maan uumenista, kuuluu valitus. Kuristunut, tuskainen. Inhimillinen.

— ÄITI! — poika karjaisee sydäntä pysäyttävällä voimalla.

Viimein he osuvat arkkuun. Mies hakkaa kantta nyrkin voimalla. Silloin — kolkutus sisältä. Heikko, mutta vastaava. Hän on siellä. Hän elää. Hän odottaa pelastusta.

Lauta murtuu. Rako aukeaa. Kylmä, pimeä ilma purkautuu ulos kuin kuoleman henkäys. Arkussa nainen makaa liikkumatta, kalpeana kuin lumi. Huulet sinertyneet, silmät avonaiset ja täynnä kauhua — mutta elossa.

Poika syöksyy hänen luokseen, kietoo pienen vartalonsa äidin ympärille ja itkee ääneen — ensimmäistä kertaa moneen päivään. Nainen yrittää hengittää: heikko, katkonaisten henkäysten sarja, mutta jokainen niistä on elämä.

Mies seisoo heidän yläpuolellaan, sade pieksee selkää ja maa värisee hänen jalkojensa alla. Hän tietää — he pelastivat ihmisen kuoleman kynnykseltä.

Mutta yksi ajatus laskeutuu hänen mieleensä kuin jäinen veitsi:

Kuinka moni muu hauta ympärillämme vaikenee vain siksi, ettei kukaan kumarru kuulemaan?