Kastanjanruskeita hiuksia putosi Westportin merivoimien tukikohdan harjoitussalin teräslattialle. Neonvalot heijastuivat kylmästi metallikaapeista, ja lähes sata alokasta seisoi rivissä liikkumattomina kuin patsaat.

Heidän edessään astui esiin komentaja Hawke – kova, järkähtämätön, katse teräksenharmaa ja läpitunkeva.

– Tämä ei ole muotinäytös, hän murahti, ääni lyhyt ja leikkaava.
– Jos kannat tätä univormua, tottelet sääntöjä. Ja tottelet minua.

Hänen katseensa kulki riviä pitkin ja pysähtyi nuoreen naiseen, jonka pitkä letti ulottui lapoihin asti. Hän ei horjunut, ei epäröinyt – liian tyyni ollakseen tavallinen.

– Eteenpäin, alokas, Hawke käski.

Tyttö astui esiin sanomatta sanaakaan, katse suoraan edessä.
Hawke nosti sakset. Ilmassa leijui suolan ja metallin tuoksu.

– Nimesi?

– Alokas Delaney, herra, hän vastasi kirkkaalla äänellä.

Hawken huulille nousi ohut, kylmä hymy.
– Luuleeko neiti olevansa erityinen?

– En, herra.

Ensimmäinen saksien sulkeutuminen kaikui hiljaisessa salissa. Toinen tuli kovempana, lähes nautiskelevana. Jotkut alokkaista värähtivät, toiset kuiskivat hermostuneesti.
Mutta Delaney ei liikahtanutkaan – kuin kiveen valettu.

Sitten Hawke näki sen.

Niskan tyvessä, juuri leikattujen hiusten alta, erottui pieni merkki.
Lähes näkymätön ympyrä, jonka halki kulki viiva ja jonka vieressä oli kaksi pientä viivaa. Symboli, jota ei virallisesti enää ollut olemassa.

Helios-projektin merkki.
Ohjelman, joka suljettiin.
Ohjelman, jonka ei pitänyt jättää eloon ketään.

Hawken kasvot valahtivat harmaiksi.
Ilma tuntui raskaalta, kuin huone olisi lakannut hengittämästä.

– Takaisin paikallesi, Delaney, hän lausui hiljaa, melkein kuiskaten.

Tyttö palasi rivistöön. Kun heidän katseensa kohtasivat hetkeksi, Hawke ymmärsi yhden asian:
mikään ei enää palaisi entiselleen.

Myöhemmin, kun sali oli tyhjä,

Hawke seisoi yksin teräspöydän ääressä.
Hänen sormensa vapisi, hengitys oli raskas. Merkki sykki hänen mielessään kuin kuuma arpi.

Hän avasi salatun tietokoneen.

PROFIILI: DELANEY ELIANA — PÄÄSY ESTETTY.
Oikeustaso riittämätön.

Ei edes tukikohdan komentajalla ollut lupaa nähdä tietoja.
Joku ylempänä oli sulkenut kaiken.

Kuka hänet lähetti?
Ja miksi nyt?

Hawke tunsi niskassaan kylmän hien.
Ovi, jonka hän oli yrittänyt pitää suljettuna kymmenen vuoden ajan, oli auennut uudelleen.

Yöllä hän ilmestyi makuusaliin.

Ovi narahti kevyesti. Hämyssä näkyi Hawken hahmo – jännittynyt, kalpea, silmät levottomina.

– Delaney. Mukaani.

Tyttö nousi viipymättä. Lyhyeksi leikattu tukka ei enää peittänyt merkkiä – se hohti kuin salattu totuus.

He kulkivat tyhjää käytävää pitkin, valot välähtelivät pätkittäin ja varjot liikkuivat heidän ympärillään.
Tuntemattoman huoneen oven takana Hawke pysähtyi ja viittasi sisään.

– Istu.

Delaney istui. Hawke jäi seisomaan, kämmenet painettuina kylmää metallia vasten.

– Kuka antoi sinulle tuon merkin? hän kysyi matalasti.

– Minulla ei ole lupaa kertoa, herra, – Delaney vastasi tasaisella äänellä.

Hawken nyrkit puristuivat.

– Helios on lakkautettu. Sen ei pitäisi olla olemassa. Miten sait tämän?!

Tyttö kohotti katsettaan, silmät tyynet kuin jäällä peitetty järvi.

– Minuun tehtiin merkintä lapsena. Sanottiin, että päivä tulee, jolloin se saa merkityksensä.
– Ja tuo päivä, herra… on nyt.

Hawke ei saanut sanaa suustaan.
Menneisyys, jonka hän oli haudannut syvälle, palasi takaisin – eikä yksinään.

Samaan aikaan, kaukana pohjoisessa,

näytölle ilmestyi ilmoitus:

Luvaton pääsy havaittu. Kohde: DELANEY.
→ Protokolla Herääminen käynnistetty.

Mustiin käsineisiin pukeutunut henkilö nojautui lähemmäs ja hymyili ohuesti.

– Hänet on löydetty.

Ja sota, jota ei koskaan julkisesti julistettu, alkoi uudelleen hiljaisuudessa.