Hän katseli, kuinka lapset virtasivat pihalle naurun ja reppujen heilumisen täyttämässä kaaoksessa. Se oli hetki, josta hän piti — silloin lapset olivat jälleen vapaita, ilman sääntöjä ja läksyjä.

Ja taas hän näki tytön.

Pieni, yhdeksänvuotias Alice. Ruskeat hiukset kiireessä letitettynä, kulunut vaaleanpunainen laukku olalla. Hän oli hiljainen ja tunnollinen, ei koskaan meluisa. Silti Andrew oli jo jonkin aikaa huomannut jotain: liian suuret vaatteet, kuluneet kengät, väsyneet silmät. Usein tyttö kääri lounaan tähteitä lautasliinaan ja sujautti salaa laukkuunsa.

Moni olisi ollut luulevinaan, että kyse on lapsellisesta tavasta — mutta Andrew näki muuta. Liikkeissä oli tarkoitus, välttämättömyys, ei sattuma.

Eräänä perjantaina hän päätti seurata Alicea.

Tyttö käveli koulusta nopeasti pois, katse eteenpäin suunnattuna, kuin hän yrittäisi ehtiä paikkaan, jonne aikaa ei ole liikaa. Rehtori seurasi kauempaa. He kulkivat ensin tavallisten asuinrakennusten ohi, mutta pian kadut kapenivat, talot rapistuivat ja ikkunalaseissa näkyi halkeamia. Andrewin sydän painui raskaaksi — hän alkoi ymmärtää, mihin tämä tie vei.

Alice pysähtyi pienen, huonokuntoisen talon eteen. Hän avasi oven avaimella, vilkaisi taakseen ja katosi sisälle. Andrew astui lähemmäs ja kurkisti verhojen raosta.

Se, mitä hän näki, mursi hänen sydämensä.

Hämärässä, kylmässä huoneessa istui laiha poika vanhalla, kuluneella sohvalla. Liian laiha ikäisekseen, silmissä hiljainen toivo. Alice otti leivänpalasen laukustaan, jakoi sen kahtia ja ojensi suuremman osan pojalle. Pienempi pala meni laatikkoon, johon oli kerätty muita samankaltaisia «aarteita»: kuivuneita sämpylöitä, omenanpuolikas, pieni pala lihaa.

— Huomenna tuon lisää, Alice kuiskasi. — Jaksathan vielä vähän, Misa?

Äänestä puuttui lapsen huolettomuus. Se oli ääni, joka kantoi tehtävää liian painavaa lapsen hartioille.

Andrew koputti varovasti.

Ovi raottui, ja tytön katse täyttyi pelosta. Hän odotti moitteita, rangaistusta — että häneltä vietäisiin ainoa tapa auttaa perhettään selviytymään.

Mutta rehtori sanoi pehmeästi:

— Haluan vain auttaa. En tuomita.

Kun hän astui sisään, hän näki myös nurkassa makaavan naisen — äidin. Kalpea iho, kuumeinen otsa. Sairaus. Heikkous. Kaksi lasta yritti pitää elämää koossa jäännöksillä, joita Alice kantoi koulusta päivittäin.

Sinä iltana kaikki muuttui.

Andrew kutsui lääkärin. Hän järjesti koululle salaisen ruokailuavun niille, joilla oli vaikeaa. Opettajat toivat vaatteita, naapurit antoivat ruokaa, lääkkeitä, peittoja. Harva tiesi tarinan kokonaan — riitti, että yksi ihminen näki merkit ajoissa eikä sulkenut silmiään.

Kuukauden kuluttua Misa nauroi jälleen. Äiti toipui hitaasti. Ja eräänä aamuna Alice tuli kouluun oma eväs mukanaan — ja hän söi sen itse.

Kun heidän katseensa kohtasivat käytävällä, tyttö hymyili. Kevyesti, vapaasti — niin kuin lapsen kuuluu hymyillä.

Joskus suurin avunhuuto on lähes äänetön.
Ja joskus pieni leivänpala voi pelastaa kolme elämää.

Koska joku huomasi — eikä kääntynyt pois.