Tyttären kasvot, jotka vielä hetki sitten olivat olleet liikkumattomat ja kalpeat kuin marmori, alkoivat muuttua. Iho sai hennon vaaleanpunaisen sävyn, ohut suoni nytkähti kaulalla – ja sitten… rinta nousi aivan hiuksenhienosti.

— Hän… hengittää! — kuiskasi äiti käheällä äänellä. — Näettekö? Hän hengittää!

Hautajaisväki jähmettyi paikoilleen. Joku huudahti, toinen pudotti kukkansa, kolmas juoksi lähemmäs. Isä, kalmankalpeana, tarttui tyttärensä ranteeseen – ja tunsi sen: heikon, mutta todellisen pulssin.

— Jumalani… — nyyhkytti äiti. — Hän on elossa!

Huoneessa puhkesi sekasorto. Joku soitti ambulanssin, toinen itki, kolmas tuijotti epäuskoisena arkkua. Mutta äiti ei liikahtanut. Hän silitti tyttärensä hiuksia, painoi otsansa hänen otsaansa vasten ja toisti hiljaa rukouksia.

Kun ensihoitajat saapuivat, tyttö avasi silmänsä. Katse oli sumea, pelokas – mutta elävä. Lääkärit kiiruhtivat hänen ympärilleen, tarkistivat sydämenlyönnit ja hengityksen. Hetken kuluttua yksi heistä sanoi hiljaa, kuin peläten ääntään:

— Hänen sydämensä lyö. Hän ei ole kuollut.

Myöhemmin selvisi, että tyttö oli kärsinyt harvinaisesta tilasta nimeltä katalepsia – tila, jossa keho lamaantuu täysin, hengitys ja pulssi hidastuvat lähes olemattomiksi. Lääkärit olivat erehtyneet luulemaan häntä kuolleeksi.

Mutta se, mitä tyttö myöhemmin kertoi, oli vielä kauheampaa.

Sairaalassa, kun hän vihdoin pystyi puhumaan, hän kertoi muistavansa kaiken. Hän oli kuullut äänet, rukoukset, äitinsä kyyneleet. Hän tunsi, kuinka häntä puettiin, kuinka hänet asetettiin arkun sisään. Hän tunsi kukan tuoksun ja kylmän kankaan ihollaan. Ja hän kuuli äitinsä äänen, särkyneen ja epätoivoisen:

— Haudatkaa minut hänen viereensä! En voi elää ilman tytärtäni!

Nuo sanat olivat rikkoneet hiljaisuuden. Tyttö oli silloin yrittänyt liikkua, hengittää, antaa edes pienen merkin – ja juuri sillä hetkellä, kun äiti kumartui hänen ylleen, ihme tapahtui.

Tapaus järkytti koko kaupunkia. Sanomalehdet kirjoittivat “ihmeestä”, “tytöstä, joka palasi kuolleista”. Ihmiset kerääntyivät sairaalan eteen nähdäkseen hänet omin silmin. Mutta pinnan alla kuohui viha ja pelko – lääkäri, joka oli allekirjoittanut kuolintodistuksen, yritti peitellä virhettään.

Äiti ei kuitenkaan halunnut kostoa. Hän istui tyttärensä vierellä, piti häntä kädestä ja kuiskasi:

— Sinä olet täällä, se riittää.

Viikot kuluivat, ja tyttö toipui vähitellen. Hän hymyili, mutta silmissä oli varjo. Hän pelkäsi pimeää, hiljaisuutta, suljettuja ovia. Mutta joka aamu, kun hän näki äitinsä kasvon, hän kuiskasi:

— Kiitos, että toit minut takaisin.

Joskus he menevät yhdessä hautausmaalle, sinne missä hauta oli jo kaivettu valmiiksi. Kivessä näkyvät vielä nimet, jotka oli melkein kaiverrettu. Äiti laskee kätensä kylmälle kivelle ja sanoo hiljaa:

— Tämä muistuttakoon meitä aina siitä, että kuolema ei aina ole loppu. Äidin rakkaus voi palauttaa elämän sinnekin, missä sitä ei enää ole.

Ja kun tuuli käy puiden lomitse, äiti sanoo joskus kuulevansa sen: hiljaisen kuiskauksen, joka kantautuu jostain syvältä.

— Sinä pelastit minut, äiti…