Viisi ystävystä oli tullut viettämään aurinkoista iltapäivää merenrantaan. He olivat tunteneet toisensa lapsuudesta asti. Hiekka oli lämmin, aallot kuiskivat, ja kaikki tuntui täydelliseltä. He levittivät peitteensä, ottivat esiin eväät – hedelmiä, leivonnaisia, kylmiä juomia – ja nauttivat hiljaisesta ilosta, joka syntyy yhdessäolosta ja rauhasta.

Mutta yhtäkkiä rauha särkyi.
Jostain dyyneiltä ilmestyi koira — keskikokoinen, likaisessa kunnossa oleva sekarotuinen eläin, jonka silmät paloivat levottomuutta. Se juoksi ympäri heitä, haukkui taukoamatta, hännänliike oli hermostunut, ei iloinen.

— Katso, miten söpö se on! — nauroi Laura ja ojensi sille palan keksiä.
— Ehkä se on nälkäinen, — sanoi Maria ja heitti lisää ruokaa.

Mutta koira ei edes katsonut ruokaa.
Se haukkui yhä, kääntyi kerran toiseen suuntaan, sitten takaisin. Se vaikutti hätääntyneeltä, kuin yrittäisi kertoa jotain.

Silloin yksi naisista, Anna, pysähtyi. Hänen kasvonsa kalpenivat.
— Tytöt… katsokaa sen turkkia, — hän kuiskasi.

He kumartuivat lähemmäs — ja jähmettyivät kauhusta.
Koiran turkki oli likainen, takkuinen, paikoitellen paljas. Iho oli täynnä tummia jälkiä — kuin palovammoja tai verta. Se näytti siltä, että sitä oli kidutettu.

— Voi luoja… kuka on tehnyt tämän? — hengähti Emma.

Koira lopetti haukkumisen, nosti päänsä ja katsoi heitä. Sen katseessa oli jotain inhimillistä — pelkoa, surua ja pyyntöä. Sitten se kääntyi ja lähti hitaasti kohti metsää. Parin metrin päästä se pysähtyi, katsoi taakseen ja haukahti hiljaa, kuin kutsuen.

— Se haluaa, että seuraamme sitä, — sanoi Laura varovasti.
— Tämä on hullua… — vastasi Maria, mutta silti he lähtivät liikkeelle.

He kulkivat kapeaa polkua pitkin, kunnes saapuivat vanhalle, sammaloituneelle kaivolle. Koira pysähtyi, istuutui sen viereen ja alkoi ulista hiljaa.

Anna otti puhelimensa ja sytytti taskulampun. Hän kumartui ja valaisi kaivon sisään.
Sitten hän kiljaisi ja horjahti taaksepäin.
— Siellä on jotain! — hän huusi.

Muut juoksivat paikalle. Valon keila paljasti jotakin tummaa — kangasta, laukun hihnan, ja… jonkun käden.

Hiljaisuus laskeutui heidän ylleen.
— Ei voi olla totta, — sanoi Emma vapisevalla äänellä.

He soittivat heti poliisille.
Kun partio saapui, koira makasi yhä kaivon vieressä, sen silmät tuijottivat pimeyteen. Poliisit katsoivat alas ja vaihtoivat vakavia katseita.

Kun pelastajat laskeutuivat alas, he löysivät naisen ruumiin. Hän oli ollut kateissa kaksi viikkoa. Hänen laukkunsa, puhelimensa ja korunsa olivat edelleen siellä.

Myöhemmin poliisi sai selville, että koira oli kuulunut uhrille. Nainen oli kadonnut eräänä iltana, ja koira oli sen jälkeen harhaillut yksin rannikon läheisyydessä.

Ystävykset itkivät. He ymmärsivät, että koira oli yrittänyt johdattaa jonkun takaisin omistajansa luo — vaikka se oli jo liian myöhäistä.

Seuraavana päivänä he palasivat rannalle. Koira istui samassa paikassa, josta kaikki oli alkanut. Se näytti rauhalliselta, melkein tyytyväiseltä. Anna istuutui sen viereen, silitti sen päätä ja kuiskasi:
— Sinä teit sen. Sinä toit hänet kotiin.

Aamulla koira oli poissa.
Muutaman päivän kuluttua vapaaehtoiset löysivät sen metsän reunasta — se makasi hiljaa, kuin olisi vain nukkunut pois.

Naiset hautasivat sen lähelle rantaa. He asettivat pienen kiven ja kaiversivat siihen sanat:
“Uskollinen loppuun asti.”

Siitä päivästä lähtien kukaan heistä ei pystynyt katsomaan koiraa samalla tavalla.
He olivat nähneet omin silmin, että todellinen uskollisuus ei tunne kuolemaa.