Mies, jonka ääni vapisi, kertoi kuulevansa naapurin hylätystä talosta kummallisia ääniä. Hän ei tiennyt, mitä siellä tapahtui, mutta pyysi epätoivoisesti poliisia tulemaan heti paikalle.

Muutamaa minuuttia myöhemmin partioauto ja poliisikoira saapuivat kadulle.
Talo näytti siltä, että se voisi sortua milloin tahansa: ikkunoissa oli halkeamia, ovi roikkui saranoillaan ja pihalla kasvoi rikkaruohoa. Silti sisällä tuntui, kuin ilma olisi ollut elävää – raskasta, kylmää ja oudon hiljaista.

Koira pysähtyi äkisti. Sen karvat nousivat pystyyn, ja se alkoi murista lattian keskikohtaa kohti. Poliisi kumartui ja huomasi, että lattialaudat olivat revenneet. Hän valaisi taskulampulla väliin, ja pimeyden keskeltä näkyi kuilu – syvä ja kapea reikä, joka katosi maahan.

Kun valo osui syvemmälle, poliisi pidätti hengitystään.
Reiän pohjalla lojui vanhoja nukkeja – kymmeniä niistä. Niiden kasvot olivat rikkinäisiä, silmät pois kaivettuja, kädet vääntyneet epätodellisiin asentoihin. Joidenkin ympärillä näkyi pieniä kenkiä, repaleisia lastenvaatteita ja haalistuneita valokuvia.

Sitten kuului ääni.
Hiljainen, mutta selvä. Kuin joku olisi liikkunut maan alla.
Koira alkoi haukkua raivokkaasti, ja lattia tärisi kevyesti. Sitten – kuin painajaisesta – kuilusta nousi käsi. Likaantunut, verinen, laiha käsi, joka tarttui lattianreunaan ja puristui siihen kiinni.

Poliisit vetäytyivät taaksepäin, mutta pian kuilusta alkoi hitaasti kohota hahmo – nainen, jonka kasvot olivat peittyneet mutaan ja hiuksiin.
Hän horjui, hengitti raskaasti ja kuiskasi tuskin kuuluvasti:
— Auttakaa… hän on yhä täällä…

Nainen vietiin heti sairaalaan. Lääkärit totesivat, että hän oli ollut vangittuna viikkoja. Kun hänet saatiin puhumaan, hän toisti vain yhden asian: “Kellarissa on muita.”

Pelastusyksikkö palasi taloon ja kaivautui syvemmälle maan alle. Sieltä löytyi ketjuja, rikkinäisiä tuoleja ja – ihmisen luita. Seinissä näkyi käsin maalattuja symboleja, kuin jonkin sairaan rituaalin jälkiä.

Tutkimukset paljastivat, että talo oli aikaisemmin kuulunut miehelle nimeltä Lauri K., entiselle nukkemestarille. Hänen tyttärensä oli kuollut tapaturmassa vuosia sitten, ja sen jälkeen mies oli sulkeutunut itseensä. Naapurit muistivat hänen puhuneen “elävistä nukeista” ja kaivaneen öisin kuoppia pihalleen. Sitten hän katosi jälkiä jättämättä.

Poliisit löysivät ullakolta vanhan päiväkirjan. Sivut olivat täynnä sekavia ajatuksia: “Lapsen sielu ei katoa… sen voi siirtää, jos veri ja lelu yhdistyvät.”
Viimeinen lause oli kirjoitettu punaisella musteella:

“Kun lapsi nauraa taas, minä palaan.”

Talo päätettiin purkaa, mutta työntekijät kieltäytyivät tulemasta paikalle. Yksi heistä väitti kuulleensa yöllä kellarista pientä itkua ja leikkivän lapsen ääntä.
Seuraavana päivänä hän ei enää ilmestynyt töihin.

Nykyään paikka on vain tyhjä tontti, täynnä rikkaruohoa ja raunioita.
Mutta lähikadun asukkaat sanovat, että jos kävelee sen ohi keskiyöllä, voi kuulla kuiskauksen maan alta:
— Auttakaa… hän on palannut…