Kaikki katsoivat minua – säälin, epäuskon ja kuiskailujen täyttämänä.
«Miksi hän tekee tämän itselleen? Miksi hän menee naimisiin miehen kanssa, joka ei voi edes kävellä?»

Mutta juuri silloin tapahtui jotain, mitä kukaan ei osannut odottaa.

Sulhaseni… nousi pyörätuolista.

Hitaasti, tärisevin käsin, epävarmasti, mutta päättäväisesti.
Hän tarttui tuolin käsinojiin, hengitti syvään ja työnsi itsensä ylös.
Salissa kuului huokaus – kuin kaikki olisivat vetäneet henkeä yhtä aikaa.
Yksi vieras peitti suunsa, toinen purskahti itkuun.
Minä seisoin paikallani ja katsoin, kyynelten sumentamin silmin.

Mies, jolle lääkärit olivat sanoneet, että hän ei enää koskaan kävelisi, seisoi.

Hän otti askeleen.
Yhden, sitten toisen.
Jokainen askel oli kuin taistelu painovoimaa ja kipua vastaan.
Hänen otsallaan kimalsi hiki, jalat vapisivat, mutta hän ei pysähtynyt.

Kun hän viimein seisoi edessäni, hän tarttui käteeni ja sanoi hiljaa:
— Lupasin kävellä kanssasi läpi elämän. Tänään aloitan.

Siinä hetkessä koko sali räjähti aplodeihin.
Ihmiset itkivät, osa huusi hänen nimeään, jotkut polvistuivat.
Äitini, joka oli aiemmin yrittänyt estää tätä avioliittoa, itki ääneen.

Hän suuteli minua.
Se ei ollut vain hääpari, joka sinetöi lupauksensa.
Se oli kahden ihmisen voitto – rakkauden, tahdonvoiman ja toivon juhla.

Myöhemmin, juhlan jälkeen, äitini meni hänen luokseen, halasi ja kuiskasi nyyhkyttäen:
— Anna anteeksi… En tiennyt, että sinussa on näin paljon voimaa.
Hän vain hymyili ja vastasi:
— Se ei ollut minun voimani. Hän antoi sen minulle.

Nuo sanat jäivät sydämeeni ikuisesti.

Onnettomuuden jälkeen hän oli menettänyt kaiken – liikkeen, toivon, elämänilon.
Hän halusi jättää minut. Sanoi, etten ansaitse sellaista elämää.
Mutta minä tiesin, että rakkaus ei katoa kehon mukana.
Se elää hengessä, sydämessä, katseessa.

Kuukausia seurasin hänen kamppailuaan.
Hän kaatui, huusi tuskasta, mutta yritti aina uudelleen.
Koko hänen olemuksensa taisteli – ei itsensä vuoksi, vaan meidän.
Ja aina hän toisti:
— Minä nousen vielä. Sinua varten.

Ja niin hän teki.
Omissa häissämme, kaikkien edessä, hän nousi.

Nyt siitä on kulunut kolme vuotta.
Hän kävelee hitaasti, kepin avulla, mutta joka päivä yhä vahvemmin.
Asumme pienessä talossa järven rannalla.
Aamuisin hän keittää kahvia ja nauraen sanoo:
— Kuka olisi uskonut, että minä vielä seison keittiössä omilla jaloillani?
Minä vain hymyilen ja vastaan:
— Minä uskoin.

Joskus katsomme videota hääpäivästämme.
Sitä hetkeä, kun hän nousi.
Ja aina, joka kerta, kyyneleet valuvat poskilleni – eivät surusta, vaan ylpeydestä.

Ihmiset sanovat, että uhrauduin.
Mutta minä en uhrannut mitään.
Minä valitsin rakkauden.

Todellinen rakkaus ei ole sääliä, eikä velvollisuutta.
Se on voima, joka tekee mahdottomasta mahdollista.

Ja kun joku kysyy, uskonko ihmeisiin,
minä vastaan hymyillen:
Minä elän ihmeen kanssa.

Kun hän kävelee minua kohti ja ottaa minut syliinsä,
tiedän, että elämäni suurin ihme ei ollut se, että hän nousi…
vaan se, että minä uskoin, ettei rakkaus kaadu koskaan.