Vanhus oli elänyt koko elämänsä rehellisesti.
Nuoruudessaan hän työskenteli tehtaassa aamusta iltaan, säästi jokaisen markan ja osti pienen talon kaupungin laitamilla. Siellä hän kasvatti tyttärensä, joka jo lapsena puhui unelmastaan – palvella maata ja suojella ihmisiä.

Vaimo oli kuollut vuosia sitten, ja vanhus jäi yksin.
Hänen ainoaksi ilokseen jäivät tyttären harvat kirjeet – tyttären, joka oli poissa kuukausia kerrallaan koulutuksissa ja salaperäisissä tehtävissä.

Eräänä päivänä ovelle ilmestyi kolme miestä.
Isoja, lihaksikkaita, mutta heidän silmissään ei ollut elämää. He väittivät tulevansa auttamaan – tarjoamaan pientä lainaa, jotta vanhus selviäisi vaikeista ajoista.
Luottavaisena ja väsyneenä vanhus allekirjoitti paperit lukematta pientä tekstiä alareunassa. Siellä luki: “Jos maksua ei suoriteta ajallaan, lainanantaja saa haltuunsa kiinteistön.”

Aikaa kului, ja vanhus ei pystynyt maksamaan.
Silloin alkoi painajainen.
Miehet tulivat joka päivä, huusivat ovella, uhkailivat väkivallalla ja vaativat avaimia taloon.
Vanhus pelkäsi niin, ettei uskaltanut enää edes nukkua.

Mutta eräänä iltana, kun he tulivat taas, he eivät löytäneetkään pelokasta vanhusta oven takaa.
Oven avasi hänen tyttärensä.

— Mitä te haluatte? — hän kysyi hiljaa mutta terävästi.

— Isäsi on velkaa, — sanoi yksi miehistä röyhkeästi. — Jos hän ei maksa, otamme talon.

— Vai niin, — nainen vastasi kylmästi. — Ja tiedättekö, kuka minä olen?

— Mitä väliä sillä on? — toinen nauroi. — Olet vain tytär.

Hän hymyili kylmästi, otti esiin mustan nahkaisen lompakon ja avasi sen.
Siellä oli henkilökortti, jossa luki: “Sisäministeriön erikoisyksikön kapteeni.”

Miesten kasvoilta katosi väri.
Hiljaisuus täytti huoneen.

— Tämä on vitsi, eikö niin? — yksi yritti naurahtaa.

— Ei, — nainen vastasi tyynesti. — Tämä on pidätys.

Hetkeä myöhemmin kaksi siviilipukuista miestä astui sisään. Toinen piti radiopuhelinta, toinen rautaisia käsirautoja.

— Teitä epäillään kiristyksestä ja petoksesta vanhuksia kohtaan, — mies ilmoitti virallisesti.

Gangsterit eivät ehtineet reagoida, ennen kuin heidät vietiin pois.

Vanhus istui nojatuolissa ja katsoi tytärtään kyynelsilmin.
— En tiennyt, että sinä… tällaista teet, — hän kuiskasi.

— En voinut kertoa, isä. Se on työni. Mutta nyt kaikki on ohi, — tyttö sanoi ja hymyili lempeästi.

Tapaus järkytti koko kaupungin.
Kävi ilmi, että samat miehet olivat huijanneet kymmeniä eläkeläisiä eri puolilla maata.
Ja tämä nainen – kapteeni – oli tutkinut heitä kuukausien ajan. Hän ei vain tiennyt, että hänen oma isänsä oli joutunut heidän uhrikseen.

Nyt vanhus elää rauhassa.
Hän istuu joka päivä talonsa pihalla, katselee kukkia ja odottaa, että tytär saapuu.
Joskus naapureiden lapset vilkuttavat, kun näkevät poliisiauton pysähtyvän portille.

Ennen kuin nainen lähtee takaisin töihin, hän koskettaa isänsä olkapäätä ja sanoo:
— Isä, oikeus ei koskaan katoa. Se saattaa viipyä… mutta se saapuu aina.

Miehet tuomittiin vankilaan.
Yksi heistä mutisi oikeussalissa:
— Me luulimme, että hän on yksin…

Ja nainen vastasi hiljaa:
— Hän ei ollut yksin. Hänellä oli minut.