Mies ajoi tuttua vuoristotietä pitkin. Hänen vieressään istui uskollinen koiransa – kultainen noutaja nimeltä Bax.
Radio soi hiljaa taustalla, ja koira nautti tuulesta, joka puhalsi sen turkkiin avoimesta ikkunasta. Kaikki oli rauhallista.
Kunnes tuli se mutka, jota hän ei koskaan unohda.

Tie kaartui äkisti jyrkänteen reunalle.
Renkaat liukuivat irtosoralla, ja sekunnin murto-osassa auto liukui pois tieltä ja jäi roikkumaan tyhjyyden ylle.
Kuului metallin kirskuntaa ja sitten – hiljaisuus.
Alhaalla oli vain pimeä, pohjaton kuilu.

Mies yritti avata oven, mutta se ei liikkunut.
Turvavyö oli jumissa, eikä hän saanut sitä auki.
Jokainen hengenveto tuntui lopun alkusoitolta.
Auto kallistui hitaasti eteenpäin, ja maa sen alla mureni.

Mutta Bax reagoi ennen kuin mies ehti ajatella.
Yhdellä loikalla koira hyppäsi ulos ikkunasta ja putosi maahan tien reunalle.
Se kääntyi heti, katsoi isäntäänsä ja alkoi haukkua.
Mies huusi:

— Mene, Bax! Juokse pois!

Mutta koira ei liikahtanutkaan.
Se seisoi, täristen, mutta katseessaan päättäväisyyttä.
Ja sitten se teki jotain, mitä kukaan ei olisi voinut odottaa.

Bax alkoi kaivaa maata auton eturenkaiden vierestä.
Se kaivoi epätoivoisesti, kynnet upposivat maahan, veri tahrasi tassut.
Sen hengitys oli raskasta, mutta se ei pysähtynyt.
Auto natisi, metallin ääni kaikui tyhjyyteen.
Mies tunsi ajan loppuvan.

Yhtäkkiä koira katosi näkyvistä.
Sydän pysähtyi hetkeksi – ja sitten Bax ilmestyi takaisin, köysi suussaan.
Vanha, kulunut köysi, jota he olivat joskus käyttäneet retkillä.
Miten se sen löysi, sitä ei kukaan tiedä.
Ehkä se raapi takaluukun auki – ehkä sattuma johdatti sen siihen.

Koira toi köyden auton ikkunaan, työnsi päänsä lähemmäs ja haukahti lyhyesti.
Mies tarttui köyteen, kietoi sen käsivartensa ympärille ja yritti vetää itseään ulos.
Auto liikkui vaarallisesti, keinahti, ja mies huusi:

— Vedä, Bax! Vedä!

Ja Bax veti.
Kaikella voimallaan, mitä sen kehossa oli.
Sen jalat liukuivat, kynnet repivät maata, mutta se ei antanut periksi.
Se murisi hiljaa, kun sen lihakset jännittyivät äärimmilleen.

Sitten kuului räsähdys.
Auto nytkähti eteenpäin – ja putosi.
Mies ehti juuri ja juuri vetäytyä ikkunasta ulos, kaatua maahan ja kuulla, kuinka auto syöksyi alas jyrkänteeseen.
Ääni kaikui laaksossa, metalli ja kivi murskautuivat toisiaan vasten.

Mies makasi maassa, hengittäen katkonaisesti.
Bax hiipi hänen luokseen ja painoi päänsä miehen rintaan.
Koiran turkki oli pölyn ja veren peitossa, mutta sen silmissä paloi elämänkipinä.
Mies kietoi kätensä sen ympärille ja kuiskasi:

— Sinä pelastit minut, poika.

Kun pelastajat vihdoin saapuivat, he eivät voineet uskoa näkemäänsä.
Jyrkänteen alla – pelkkä romu.
Sen reunalla – mies ja hänen koiransa, elossa, vaikka haavoittuneina.

Paikalliset lehdet kirjoittivat seuraavana päivänä:
“Koira veti isäntänsä takaisin kuoleman kynsistä.”
Kuvat kiersivät verkossa: Bax istui isäntänsä vieressä, tassu siteessä, mutta katse lempeä ja tyyni.
Siinä katseessa oli kaikki – pelko, rakkaus, uskollisuus.

Eläinlääkärit totesivat, että Baxilla oli useita haavoja ja revähtänyt jalka, mutta se ei koskaan uikuttanut.
Se vain vartioi isäntäänsä, kuin olisi halunnut sanoa:
“Kunhan sinä elät, kaikki on hyvin.”

Siitä päivästä lähtien mies palaa joka vuosi samalle paikalle.
Hän pysähtyy tien reunaan, laskee leivänpalasen maahan ja silittää Baxin päätä.
Sitten hän sanoo hiljaa:

— Kiitos, ystäväni.

Koska sankarit eivät aina käytä univormuja.
Joskus heillä on vain neljä tassua, lämmin sydän ja silmät, jotka sanovat:
‘En jätä sinua koskaan.’