Hän kaipasi koiraa – ei lelua eikä vartijaa, vaan ystävää, joka tuntisi hänen yksinäisyytensä ja jäisi silti hänen viereensä.

Pyörät rahisivat hiljaa lattiaa vasten, kun hän kulki käytävää pitkin. Koirat haukkuivat, vinkuivat, pomppivat häkeissään. Jokainen niistä halusi tulla huomatuksi. Mutta hänen sydämensä pysyi hiljaa. Mikään ei tuntunut oikealta. Hän oli jo kääntymässä pois, kun huomasi häkin nurkassa suuren saksanpaimenkoiran.

Se ei haukkunut, ei heiluttanut häntäänsä. Se makasi hiljaa, pää käännettynä pois ihmisistä – kuin olisi luopunut toivosta.

– Haluan tuon, – nainen sanoi rauhallisesti, mutta äänessä oli varmuutta.

Eläinsuojan työntekijä jäi tuijottamaan.
– Neiti, te ette ymmärrä… tuo koira on vaarallinen. Se on hyökännyt ihmisten kimppuun. Me olemme jo miettineet sen lopettamista.

Nainen hymyili surumielisesti.
– Kaikilla meillä on arpia, – hän sanoi ja kosketti kevyesti pyörätuolinsa käsinojaa. – Haluan vain nähdä sen.

Työntekijä huokaisi ja avasi häkin oven. Kaikki ympärillä hiljenivät. Koira nousi hitaasti, sen katse oli tumma ja varautunut. Jännitys täytti huoneen.

Sitten tapahtui jotakin odottamatonta.

Koira haukahti syvällä, varoittavalla äänellä. Ihmiset perääntyivät säikähtyneinä. Mutta sen sijaan, että olisi hyökännyt, koira astui hitaasti eteenpäin – ja laski kuononsa naisen syliin.

Huoneessa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Nainen kohotti vapisevan kätensä ja kosketti sen päätä. Lämmin, hengittävä turkki hänen sormiensa alla. Sitten märkä kieli kosketti hänen kättään. Se oli kuin lupaus – minä en satuta sinua.

Työntekijät katsoivat toisiaan, sanat hukkuivat.
– Se valitsi hänet, – joku kuiskasi.

Muutaman tunnin kuluttua paperit oli allekirjoitettu. Kun nainen pyöräili ulos pihalle, saksanpaimenkoira kulki hänen vierellään ilman talutushihnaa. Kaupungin kadut humisivat, ihmiset pysähtyivät katsomaan. He eivät nähneet enää vaarallista eläintä, vaan rauhallisen varjon, joka vartioi uuden omistajansa vierellä.

– Sinä olet minun voimani, – nainen sanoi hiljaa. – Ja minä olen sinun turvasi.

Mutta kohtalo ei ollut vielä valmis.

Heidän talonsa edessä seisoi vanha mies, joka puristi kädessään kellastunutta valokuvaa. Kun hän näki koiran, hän kalpeni.
– Ei voi olla totta… se on minun koirani! Se katosi vuosi sitten!

Koira pysähtyi. Sen korvat värähtivät, ja se lähti hitaasti miestä kohti. Se nuuhki hänen kättään, ja sitten – itkuisella äänellä – vinkaisi. Mies kyykistyi ja kietoi kätensä sen kaulan ympärille.

Nainen katseli hiljaa. Hän tiesi, että tämä hetki merkitsi jotain suurempaa kuin omistajuus. Se oli jälleennäkeminen, jota elämä oli pitkään lykännyt.

Vanha mies kohotti katseensa.
– Pidä siitä huolta, – hän sanoi. – Näen, että se rakastaa sinua.

Aurinko laski kaupungin ylle, ja kadulla kuului kahden äänen harmonia: pyörien pehmeä surina ja tassujen kevyt rytmi. Ne etenivät yhdessä – kaksi haavoittunutta sielua, jotka olivat löytäneet toisensa uudelleen.

Koska joskus elämä antaa toisen mahdollisuuden. Ja silloin rakkaus näyttää todellisen voimansa.