Menin naimisiin kauas omasta perheestäni. Työpäivät olivat pitkiä, eikä minulla ollut juuri aikaa olla kotona tai huolehtia sairaasta appeniesta.
Kun kuulin, että paras ystäväni etsi kipeästi työtä, ajattelin heti, että voisin auttaa.
Palkkasin hänet kodinhoitajaksi. Hän oli luotettava, tuttu ihminen – ja minulle se oli helpotus.

Aluksi kaikki meni hyvin. Hän teki työnsä tunnollisesti, talo hohti puhtautta ja ilmapiiri oli rauhallinen.
Mutta muutaman viikon kuluttua asiat alkoivat muuttua.

Appeni, joka oli aiemmin väsynyt ja raihnainen, alkoi yhtäkkiä säteillä elinvoimaa.
Hän nousi aamuisin aikaisin, hyräili vanhoja lauluja ja hymyili jatkuvasti.
Hän näytti jopa nuorentuneen.

Ystäväni sen sijaan näytti päivä päivältä huonommalta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, silmien alla tummat varjot, eikä hänen hymyssään ollut enää lämpöä.
Kun kysyin, mikä oli, hän vastasi hiljaa:
— “Ei mikään, olen vain vähän väsynyt.”
Mutta hänen katseensa oli täynnä pelkoa.

Yhtenä yönä huomasin, että hänen huoneensa oli tyhjä.
Aamulla hän palasi väsyneenä, kasvot valkeina, ja vältteli appeni katsetta.
Aloin tuntea levottomuutta, jota en osannut selittää.

Eräänä päivänä appeni sanoi täysin vakavana:
— “Minun huoneeni pitää remontoida. Tarvitsen äänieristyksen ja lukon sisäpuolelle.”
Mieheni nauroi, mutta minä jäin sanattomaksi. Miksi vanha mies haluaisi sellaisen?

Seuraavana iltana vedin ystäväni syrjään ja kysyin suoraan, mitä tapahtui.
Hän tärisi ja alkoi itkeä.
— “Hän tulee huoneeseeni öisin…” hän kuiskasi.
— “Aluksi hän vain puhui. Kyseli elämästäni, yksinäisyydestä. Sitten… en enää pystynyt estämään häntä.”

Sydämeni jähmettyi.
Appeni, jota olin pitänyt heikkona ja sairastelevana, oli muuttunut joksikin aivan muuksi.
Kysyin, miksi hän ei kertonut minulle aikaisemmin.
— “Pelkäsin. Hän on sinun perhettäsi. Ajattelin, ettet uskoisi minua.”

Seuraavana aamuna ostin hänelle junalipun ja annoin rahaa. Hän lähti sanomatta hyvästi.
Appeni taas oli oudon hyväntuulinen, jopa virnisteli.
Illalla hän totesi kevyesti:
— “Se äänieristys… se on todella tarpeen.”

Siitä päivästä lähtien talossa on outo tunnelma.
Öisin kuulen hänen huoneestaan vaimeaa kuisketta. Kun avaan oven, hän on yksin – mutta hymyilee, kuin kuuntelisi jotakuta näkymätöntä.

Kerran aamulla tunsin ilmassa naisten hajuveden tuoksun.
Saman, jota ystäväni käytti.
Silloin tajusin, että vaikka hän lähti, jotakin hänestä jäi tänne.

Appeni istuu joka ilta samassa tuolissa ja mutisee itsekseen.
Eräänä yönä kuulin hänen sanovan hiljaa ystäväni nimen.
Ja silloin ymmärsin – hän ei ole päästänyt irti.
Eikä ehkä koskaan aio.