Kello oli tasan kahdeksan illalla. Kynttilät paloivat hiljaa pöydällä, viini hengitti laseissa, ja taustalla soi pehmeä musiikki. Olin hermostunut, mutta samalla toiveikas. Halusin tuntea oloni taas naiseksi — halusin, että joku katsoisi minua niin kuin ennen.

Kaksi vuotta sitten mieheni oli jättänyt minut. Kolmenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen hän vain sanoi: “Haluan elää toisin.” Sen jälkeen talo tuntui tyhjältä, ja minäkin tunsin olevani tyhjä sisältä.

Sitten ilmestyi hän — naapurini. Rauhallinen, kohtelias, lämmin. Näimme toisemme usein puistossa, vaihdoimme muutaman sanan, joskus hymyilimme. Vähitellen aloin odottaa niitä kohtaamisia. Hän sai minut tuntemaan, että olin vielä olemassa.

Eräänä päivänä hän kysyi, voisimmeko nähdä oikeasti, kahdestaan.
Ja minä suostuin.

Halusin, että ilta olisi erityinen. Kynttilöitä, musiikkia, ruokaa, jonka olin valmistanut itse. Kaikki oli valmista, kun ovelle koputettiin.

Tas exactly kello kahdeksan.

Menin avaamaan oven… ja sitten kaikki pysähtyi.

Oven takana seisoi hän — mutta ei yksin.

Vieressä seisoi nuori nainen. Kaunis, mutta kylmä katse silmissään. Hänen äänensä oli matala ja terävä.

— Hyvää iltaa, hän sanoi. — Olen hänen vaimonsa.

😨 Veri jäätyi suonissani

Kynttilöiden valo tuntui sammuvan hetkessä. Pöydällä oleva viini näytti äkkiä absurdilta. Kaikki se, mitä olin valmistellut, muuttui naurettavaksi.

Mies yritti puhua:
— Anna kun selitän… se ei ole sitä, miltä näyttää…

Mutta nainen keskeytti hänet.
— Ai, ei? Kaksi lautasta, viiniä, kynttilöitä… Luulen, että ymmärrän aivan tarpeeksi.

Hän astui sisään, katsoi ympärilleen, käveli hitaasti pöydän luo ja hymyili katkerasti.
— Romanttista. Minulle et koskaan tehnyt tällaista.

Se sattui — vaikka sanat eivät olleet edes minulle.

💥 Illallinen muuttui painajaiseksi

Hän otti viinilasin, täytti sen ja nosti sen ilmaan.
— Rakkaudelle, joka aina satuttaa, hän sanoi hiljaa.

Sitten hän joi sen tyhjäksi, laski lasin alas ja käveli ulos. Ovi sulkeutui raskaasti.

Mies jäi seisomaan, katse lattiaan painettuna.
— Anteeksi, kuiskasi hän. — En halunnut, että se menee näin.

En vastannut. Menin vain pöydän luo ja puhalsin kynttilät sammuksiin.
Pimeys tuntui helpottavalta.

💔 Seuraavana päivänä

En itkenyt. Olin liian tyhjä siihen. Mutta aamulla, kun näin auringon nousevan, tajusin jotakin: tämä ei ollut loppu. Tämä oli alku.

Muutamaa viikkoa myöhemmin ostin junalipun ja matkustin meren rannalle. Istuin laiturilla, katselin aaltoja ja hymyilin.

Sitten sain kirjeen.
Häneltä.

“Hän lähti. Ja minä tajusin menettäneeni ainoan oikean naisen.”

En vastannut. Revin kirjeen kahtia ja annoin sen pudota mereen.

Ja siinä hetkessä tunsin oloni vihdoin vapaaksi.