Jäljellä on vain pojanpoikani – viimeinen side, joka sitoo minut perheeseeni. Asun pienessä talossa, jonka edesmenneen mieheni rakensi omin käsin. Eläkkeeni riittää hädin tuskin lääkkeisiin ja välttämättömiin menoihin. Mutta minulla on jotakin, mitä rahalla ei voi ostaa: muistot ja rakkaus.

Häät olivat kuin suoraan elokuvasta. Suuri juhlasali, kristallikruunut, elävä orkesteri ja satoja tyylikkäästi pukeutuneita vieraita. Kaikki kimalteli. Pojanpoikani käytti kallista pukua, ja morsiamen hääpuku näytti maksavan enemmän kuin koko taloni. Istuin hiljaa pöydässäni ja tunsin itseni pieneksi kaiken sen loiston keskellä.

Tiesin, etten voinut antaa heille paksua kirjekuorta tai kallista kodinkonetta. Siksi tein sen, minkä osaan parhaiten – ompelin suuren tilkkutäkin. Jokaisella kangaspalalla oli oma tarinansa. Ompelin mukaan palan pojanpoikani lapsuudenpeitosta, johon käärin hänet, kun hänellä oli kuumetta. Palan hänen koulupuvustaan, jota korjasin iltaisin. Pienen osan mieheni paidasta. Ja pitsinpalan omasta häähuivistani. Kulmaan kirjailin: “Daniel & Olivia. Ikuisesti yhdessä.”

Ompeleet eivät olleet täydellisiä. Käteni vapisi. Mutta jokaisessa pistossa oli koko elämämme.

Juhlan aikana päätettiin avata lahjat kaikkien vieraiden edessä. Taputuksia, naurua, kiiltäviä paketteja ja tunnettuja merkkejä. Sitten juontaja ilmoitti:

— Ja nyt isoäidin lahja!

Morsian nosti tilkkutäkin esille ja avasi sen kaikkien nähden. Hän katseli sitä hetken, ja hänen huulilleen nousi hymy – ei kuitenkaan lempeä sellainen.

— Voi hyvänen aika… mikä tämä on? Vintagea vai? — hän sanoi mikrofoniin. — Näyttää melkein kirpputorilöydöltä.

Salissa kuului naurahduksia. Jotkut käänsivät katseensa pois. Pojanpoikani oli hiljaa.

Sydäntäni puristi niin, että tuskin sain henkeä. Nousin hitaasti ylös aikomuksenani poistua huomaamattomasti. En halunnut itkeä kaikkien edessä. Mutta yhtäkkiä joku tarttui käteeni lujasti.

Se oli pojanpoikani.

Hän otti täkin morsiamen käsistä ja levitti sen uudelleen, tällä kertaa varovasti.

— Tiedätkö, mitä pidät käsissäsi? — hän kysyi rauhallisesti.

Musiikki vaimeni.

— Tämä on minun lapsuuteni. Tämä sininen pala on se peitto, johon isoäiti kietoi minut, kun olin sairas. Tämä kangas on koulupuvustani. Tässä on isoisäni paita. Ja tämä pitsi on isoäidin hääpäivältä.

Salissa vallitsi täydellinen hiljaisuus.

— Tälle voi nauraa, jos haluaa. Mutta tämä on ainoa lahja täällä, jossa on kokonainen elämä mukana.

Morsian kalpeni.
— Minä vain vitsailin…

— Et, — hän vastasi hiljaa. — Sinä näytit, mikä sinulle on tärkeää.

Hän tuli luokseni ja asetti täkin harteilleni.
— Anteeksi, mummo.

Kyyneleet valuivat poskilleni, mutta ne eivät enää olleet häpeän kyyneleitä.

Yksi vieraista alkoi taputtaa. Sitten toinen. Pian koko sali nousi seisomaan ja taputti.

Morsian astui hitaasti lähemmäs.
— Olen pahoillani. En ymmärtänyt.

Hän kosketti kangasta varovasti.
— Kertoisitteko minulle sen tarinan?

Istahdimme sivummalle, ja kerroin hänelle vaikeista vuosista, niukkuudesta, rakkaudesta ja sitkeydestä, jotka pitivät meidät yhdessä. Hän kuunteli hiljaa, silmät kosteina.

Kuukautta myöhemmin he tulivat käymään luonani. Ilman juhlavuutta, ilman yleisöä.

Morsian toi mukanaan kangasta ja neulan.
— Opetatteko minua ompelemaan? — hän kysyi hiljaa.

Siitä lähtien istumme yhdessä joka sunnuntai pöydän ääressä. Hän opettelee kärsivällisyyttä pisto pistolta. Joskus hän nauraa, kun sauma menee vinoon.

Nyt tilkkutäkki ei ole kaapissa. Se on heidän olohuoneensa sohvalla. Ja kun vieraat tulevat kylään, morsian sanoo ylpeästi:

— Isoäiti ompeli tämän. Siinä on koko perheemme tarina.