Hänen kätensä vapisivat – ei pelkästään kylmyydestä, vaan siitä kauhusta, jonka hän oli juuri kokenut. Hetkeä aiemmin hän oli ollut tumman järven pinnan alla, haukkonut henkeään ja etsinyt epätoivoisesti jotakin, mistä tarttua kiinni.

Ylhäällä naurettiin.

Nyt kukaan ei enää nauranut.

Paniikki oli kadonnut hänen silmistään. Sen tilalle oli tullut jotakin muuta – tyyni, kova päättäväisyys. Yhdeksäntoistavuotias pojanpoika, joka oli hetkeä aiemmin työntänyt hänet veteen muka leikillään, tunsi itsevarmuutensa murenevan. Hymy jähmettyi hänen kasvoilleen.

– Mummo… se oli vain vitsi, hän sanoi epävarmasti.

Miniä laski hitaasti puhelimensa alas. Vielä äsken hän oli kuvannut tilannetta huvittuneena, ajatellen saavansa hauskan videon. Nyt näyttö tuntui raskaalta kädessä.

Poika seisoi hieman sivummalla ja yritti säilyttää rauhallisen ilmeen.

– Äiti, me olimme ihan vieressä. Ei sinulle olisi tapahtunut mitään.

Nainen käänsi katseensa häneen.

– Ei olisi tapahtunut mitään? hän toisti hiljaa.

Hänen äänensä oli rauhallinen, mutta siinä oli terävä sävy. Hän ei huutanut. Hän ei itkenyt. Hän vain puhui.

– Sanoin teille, etten osaa uida. Sanoin, että pelkään vettä.

– Luulimme, että liioittelet, pojanpoika mutisi. – Halusimme vain vähän leikkiä.

– Leikkiä? hän kysyi. – Sillä ajatuksella, että voisin hukkua?

Hiljaisuus laskeutui heidän ylleen.

Hän riisui hitaasti vanhan kultasormuksen sormestaan – sen, jota oli käyttänyt vuosikymmeniä. Hän asetti sen laiturin reunalle. Sitten hän otti taskustaan avainnipun ja laski sen viereen.

– Tässä ovat talon avaimet, hän sanoi tasaisella äänellä.

Poika kalpeni.

– Äiti… mitä sinä teet?

– Vapautan teidät vaivasta, hän vastasi.

– Älä tee tästä numeroa, miniä sanoi hermostuneesti.

Nainen katsoi häntä pitkään, ja miniä vaikeni.

– Kun olin veden alla, kuulin teidän naurunne, hän sanoi hiljaa. – Yksikään teistä ei ojentanut kättään.

Sanat painoivat raskaasti. Pojanpoika laski katseensa. Ensimmäistä kertaa hän ymmärsi, kuinka lähellä kaikki oli ollut tragediaa.

– Emme ajatelleet, että se olisi vakavaa… hän kuiskasi.

– En minäkään ajatellut, että te pystyisitte sellaiseen, nainen vastasi.

Hän kääntyi ja alkoi kävellä pois laiturilta, jättäen märät jalanjäljet jälkeensä. Kukaan ei estänyt häntä.

– Äiti! Minne sinä menet? poika huusi, äänessä jo pelkoa.

Hän pysähtyi, mutta ei kääntynyt.

– Sellaiseen paikkaan, missä toisen ihmisen pelko ei ole viihdettä.

Hänen äänensä oli vakaa. Lopullinen.

Pojanpojan mieleen tulivat kaikki ne kerrat, kun isoäiti oli auttanut häntä. Rahat, joita hän oli antanut pyytämättä mitään vastineeksi. Tuki, jota hän oli tarjonnut ehdoitta. Ja hän oli työntänyt hänet järveen saadakseen muut nauramaan.

Videota ei koskaan julkaistaisi. Se ehkä poistettaisiin kokonaan. Mutta sitä hetkeä, jolloin isoäiti nousi vedestä ja katsoi heitä kylmällä, selkeällä katseella, he eivät unohtaisi.

Suurin järkytys ei tapahtunut silloin, kun hän putosi veteen.

Se tapahtui silloin, kun hän nousi sieltä.

Koska rannalle ei palannut sama nainen, joka oli työnnetty järveen.

Ja silloin he ymmärsivät, että on olemassa “vitsejä”, joilla on liian korkea hinta.