Hän ei halunnut jättää vanhaa naista yksin, varsinkaan loukkaantumisen jälkeen. Hän tunsi talon läpikotaisin – olihan hän kasvanut siellä. Jokainen porras ja lattialaudan narahdus oli hänelle tuttu. Isoäidistä huolehtiminen tuntui luonnolliselta, jopa lohdulliselta tehtävältä.
Päivisin kaikki oli rauhallista. He laittoivat yhdessä ruokaa, siivosivat, joivat teetä ja muistelivat menneitä. Talossa vallitsi lämmin ja turvallinen tunnelma. Mutta öisin, heti kun isoäiti oli mennyt nukkumaan, jokin muuttui.
Joka yö tasan kello kolme.
Ei minuuttia aikaisemmin. Ei minuuttia myöhemmin.
Keittiöstä kuului hiljaista veden tipahtelua. Sen jälkeen kaapinoven hidas narahdus, kuin joku olisi avannut ja sulkenut sen varovasti. Sitten kuului astioiden kevyt kilahdus, ikään kuin joku olisi järjestellyt lusikoita tai lautasia. Eräänä yönä pojanpoika näki käytävän pimeydessä nopean metallisen välähdyksen – kuin veitsen terä olisi heijastanut valoa.
Aamuisin isoäiti vaikutti kuitenkin levänneeltä ja pirteältä. Hän valmisti puuron hymyillen ja sanoi nukkuneensa erinomaisesti. Poika ei halunnut huolestuttaa häntä. Hän yritti vakuuttaa itselleen, että oli kuvitellut kaiken.
Mutta seuraavana yönä äänet palasivat. Ja sitä seuraavana.
Aina kello kolme.
Viikon lähes unettomien öiden jälkeen hän ei enää pystynyt ajattelemaan selkeästi. Lopulta hän asensi pienen, huomaamattoman yökuvauskameran keittiöön, korkealle hyllylle. Hän halusi tietää totuuden.
Seuraavana aamuna, kun isoäiti lähti kauppaan, hän avasi tallenteen tietokoneeltaan.
00:00 – ei mitään.
01:00 – hiljaista.
02:00 – kaikki rauhallista.
02:59.
Tasan 03:00 liikeilmaisin aktivoitui. Alakaapin ovi avautui hitaasti.

Kuvaan astui hahmo.
Se oli isoäiti.
Hänellä oli yllään kukkakuviollinen aamutakki. Hänen liikkeensä olivat hitaita mutta määrätietoisia. Hän avasi laatikon, otti esiin lusikan ja asetti sen pöydälle. Sitten hän otti veitsen ja laski sen lusikan viereen. Hän avasi hanan – kolme vesipisaraa putosi altaaseen – ja sulki sen.
Kaikki näytti toistuvalta, kuin tarkasti opitulta rituaalilta.
Sitten isoäiti pysähtyi. Hänen huulensa liikkuivat, aivan kuin hän olisi kuiskannut jotakin. Hän myös nyökkäsi kevyesti – johonkin, mitä kamera ei näyttänyt.
Poika tarkisti aiempien öiden tallenteet. Sama järjestys. Sama kellonaika. Samat kolme vesipisaraa.
Neljännellä tallenteella jokin sai hänen verensä hyytymään.
Kun isoäiti oli valmis, hän kohotti hitaasti katseensa ja katsoi suoraan kameraan.
Hänen silmissään ei ollut unista tyhjyyttä.
Ne olivat tietoiset.
Ja hän hymyili.
Sinä yönä pojanpoika päätti pysyä hereillä. Kello 02:58 hän seisoi pimeässä käytävässä.
03:00 makuuhuoneen ovi avautui. Hän seurasi isoäitiä keittiöön.
Pöydällä oli lusikka ja veitsi.
Mutta nyt hän näki jotakin, mitä kamera ei ollut tallentanut.
Keittiön pimeimmässä nurkassa, isoäidin takana, varjo näytti tiheämmältä kuin muu pimeys. Se ei ollut selkeä hahmo, vaan kuin tumma muoto, joka liikkui tuskin havaittavasti.
– Isoäiti? hän kuiskasi.
Nainen kääntyi hitaasti. Hänen silmänsä olivat auki, mutta katse tuntui kulkevan hänen lävitseen.
– Hän on nälkäinen, isoäiti sanoi hiljaa. – Hän tulee joka yö. Jos en kata pöytää, hän ei anna meidän olla rauhassa.
Poika sytytti valot.
Keittiö oli tyhjä. Ei mitään erikoista varjoa. Vain isoäiti, joka siristeli silmiään kirkkaassa valossa.
– Miksi et nuku? hän kysyi rauhallisesti. – Onko jo aamu?
Kello oli 03:04.
Seuraavana päivänä poika vei isoäidin lääkäriin. Diagnoosi oli alkava dementia, johon liittyi unissakävelyä. Lääkäri selitti, että potilaat voivat suorittaa monimutkaisiakin toimintoja unen aikana, toistaen vanhoja tapojaan.
Poika ei kertonut varjosta.
Hän poisti terävät esineet keittiöstä ja lisäsi valaistusta käytävään. Jonkin aikaa yöt olivat rauhallisempia.
Kuukautta myöhemmin hän kuitenkin katsoi vanhan tallenteen uudelleen.
Uunin lasiluukun heijastuksessa isoäidin takana erottui siluetti.
Se oli häntä pidempi.
Ja seisoi liian lähellä.
Poika sulki kannettavan tietokoneen nopeasti.
Talo oli hiljainen.
Kello näytti 02:58.
Tällä kertaa hän ei aikonut jäädä odottamaan.