Silti minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa. Työskentelen pienessä vihanneskaupassa myyjänä, palkkani on vaatimaton. Olen kasvattanut poikani yksin ja olen aina ollut ylpeä siitä, millaiseksi mieheksi hän kasvoi. Emme koskaan eläneet rikkaasti, mutta elimme rehellisesti.
Kun poikani kertoi aikovansa mennä naimisiin varakkaasta perheestä tulevan nuoren naisen kanssa, tunsin samanaikaisesti suurta iloa ja hiljaista pelkoa. Olin onnellinen hänen puolestaan, mutta mietin, sopisinko minä heidän maailmaansa. Kolmen kuukauden ajan ennen häitä nukuin huonosti. Ajattelin järjestelyjä, kuluja ja sitä, että poikani siirtyi uuteen elämänvaiheeseen. Eniten minua kuitenkin vaivasi yksi kysymys: mitä pukisin päälleni?
Kaapissani oli vain yksi juhlapuku. Yksinkertainen vihreä mekko, jonka olin ostanut vuosia sitten. Olin käyttänyt sitä poikani valmistujaisissa ja muissa tärkeissä hetkissä. Ja lopulta puin saman mekon myös hänen hääpäivänään.
Kun astuin kirkkoon, tunsin heti katseet. Osa oli uteliaita, osa selvästi arvostelevia. Kuulin kuiskauksia:
– Onko tuo sulhasen äiti?
– Olisi voinut pukeutua juhlavamminkin…
– Aikamoinen ero morsiamen perheeseen verrattuna.
Sanat sattuivat. Tunsin itseni pieneksi ja näkymättömäksi kimaltavien korujen ja kalliiden pukujen keskellä. Olisin halunnut kadota.
Silloin morsian lähestyi minua. Hän näytti säteilevältä valkoisessa hääpuvussaan. Oletin saavani kohteliaan, mutta etäisen tervehdyksen. Sen sijaan hän teki jotain, mikä sai koko kirkon hiljenemään.
Hän tarttui käsiini ja katsoi minua suoraan silmiin.
– Äiti, hän sanoi selkeällä äänellä, – kiitos tästä päivästä.
Jähmetyin. Hän kutsui minua äidiksi.
– Ilman teitä en seisoisi tässä. Te kasvatitte miehen, jota rakastan. Hänen rehellisyytensä ja sydämellisyytensä ovat teidän ansiotanne.
Kirkossa tuli täysin hiljaista. Kuiskaukset lakkasivat.
Sitten hän riisui hennon pitsihuivin hartioiltaan ja asetti sen omilleni.
– Haluan, että seisotte rinnallamme ylpeänä, hän sanoi pehmeästi.
Kyyneleet nousivat silmiini. Ei huivin vuoksi, vaan siksi, että minut hyväksyttiin. Julkisesti ja vilpittömästi.
Poikani tuli luoksemme ja halasi meitä molempia. Hänen katseessaan näin liikutuksen ja kiitollisuuden. Ymmärsin, ettei minun tarvinnut hävetä. Olin tehnyt kaikkeni hänen puolestaan – en rahalla, vaan rakkaudella.
Seremonian jälkeen useat vieraat tulivat juttelemaan minulle. Jotkut pyysivät anteeksi katseitaan. Toiset sanoivat ystävällisiä sanoja. Tunnelma oli muuttunut.
Sinä päivänä opin jotakin tärkeää: köyhyys ei ole häpeä. Häpeällistä on tuomita ihminen hänen ulkonäkönsä perusteella. Minun vihreä mekkoni ei ollut muodikas, mutta se kantoi mukanaan vuosien työn, uhrausten ja äidinrakkauden tarinaa.
Astuin kirkkoon sydän raskaana. Lähdin sieltä pää pystyssä. Sillä ihmisen todellinen arvo ei näy hinnassa tai kankaassa, vaan sydämessä.
Ja sen kaikki näkivät sinä päivänä.