Amara ei ottanut askeltakaan taaksepäin. Hän seisoi rauhallisesti, kuin sanat ”vain siivooja” eivät olisi osuneet häneen lainkaan. Ympärillä lasit kilisivät, musiikki soi ja nauru jatkui, mutta heidän välilleen laskeutui äkillinen hiljaisuus, jota kukaan ei voinut olla huomaamatta.

Amara katsoi Danielia suoraan silmiin. Ilman vihaa, ilman kyyneleitä. Juuri tämä rauhallisuus sai miehen hermostumaan.

— Siivooja? — hän toisti hiljaa. — Mielenkiintoista.

Punaisessa mekossa oleva nainen Danielin vieressä käänsi katseensa pois vaivaantuneena. Lähimmät vieraat hiljenivät ja alkoivat kuunnella.

Daniel pakotti kasvoilleen hymyn, yrittäen tehdä tilanteesta vitsin.

— Niin, hän vain auttaa kotona, — hän sanoi äänekkäämmin, toivoen keskustelun päättyvän siihen.

Mutta Amara astui askeleen eteenpäin.

— Olen auttanut, — hän sanoi rauhallisesti. — Kun sinulla ei ollut varaa vuokraan. Kun valvoit öitä ensimmäisen projektisi parissa. Kun kukaan ei uskonut sinuun.

Kuiskaukset levisivät salissa. Musiikki jatkui, mutta enää kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota.

— Amara… — Daniel sihahti. — Älä tee tästä kohtausta.

— Kohtausta? — Amara kallisti hieman päätään. — Kohtauksen teit sinä, kun päätit muuttaa totuuden.

Hänen äänensä oli tyyni, mutta jokainen sana kuului selvästi. Juuri se teki tilanteesta voimakkaan.

Lavalla juontaja ilmoitti esityksen alkavan, mutta kukaan ei katsonut sinne. Kaikki katseet olivat heissä.

Amara otti laukustaan ohuen kansion.

— Tänään aamulla etsit epätoivoisesti esitystäsi, — hän sanoi. — Käänsit koko talon ylösalaisin.

Daniel kalpeni.

— Mikä tuo on?

— Varmuuskopio esityksestäsi, — Amara vastasi. — Tein niitä aina. Tiesin, että jonain päivänä hukkaisit jotain tärkeää.

Hiljaisuus tuntui lähes fyysiseltä.

— Kopioitko sinä minun tiedostoni? — Daniel kysyi käheästi.

— En, — Amara sanoi. — Pelastin sinut itseltäsi.

Hän kääntyi ympärillä seisovien johtajien puoleen.

— Tiedättekö, kuinka monta yötä hän vietti töissä? En minäkään. Sillä jonkun piti pitää muu elämä kasassa — koti, rauha, tasapaino. Menestys ei koskaan synny yksin.

Eräs johtajista yskäisi hermostuneesti. Lidia astui hiljaa sivummalle.

Daniel tuli lähemmäs.

— Riittää. Anna se tänne ja mene kotiin.

Amara hymyili ensimmäistä kertaa sinä iltana. Hymy ei kuitenkaan ollut lämmin.

— Ei, Daniel. En enää lähde. Olen vasta nyt saapunut.

Hän liitti USB-muistin projektoriin. Suurelle näytölle ilmestyi otsikkosivu. Yhden nimen sijaan siinä luki:

Daniel Kofi & Amara Kofi

Salissa kuului hämmästynyt huokaus.

— Mitä tämä tarkoittaa? — Daniel kysyi kalpeana.

— Sitä, että idea ei ollut vain sinun, — Amara vastasi rauhallisesti. — Sinä puhuit, minä jäsensin. Sinä unelmoit, minä rakensin siitä kokonaisuuden. Ja kun menestys tuli, pyyhit minut pois tarinasta.

Daniel yritti nopeasti vetää muistitikun irti, mutta oli jo liian myöhäistä. Johtajat näkivät kommentit, korjaukset ja hänen panoksensa.

— Tämä on väärinkäsitys… — hän änkytti.

Amara pudisti hitaasti päätään.

— Ei. Tämä on totuus, jota olet piilotellut liian kauan.

Hän sammutti projektorin, otti laukkunsa ja kääntyi kohti ovea.

— En tullut tänne tuhoamaan sinua, — hän sanoi hiljaa. — Tulin lopettamaan itseni tuhoamisen.

Ovet sulkeutuivat lähes äänettömästi hänen takanaan.

Saliin jäi vain jännittynyt hiljaisuus, kalliiden hajuvesien tuoksu ja mies, joka ymmärsi juuri menettäneensä paljon enemmän kuin oli kuvitellut.

Ulkona viileä ilta-ilma täytti Amarankin keuhkot. Hän hengitti syvään, kuin ensimmäistä kertaa vuosiin.

Puhelin värisi — Daniel soitti.

Hän katsoi näyttöä hetken… ja hylkäsi puhelun.

Kaupungin valot loistivat hänen ympärillään, ja ensimmäistä kertaa ne tuntuivat kuuluvan myös hänelle.

Sinä iltana kukaan ei puhunut esityksestä. Kaikki puhuivat naisesta, jota oli kutsuttu ”vain siivoojaksi” — naisesta, joka lähti pää pystyssä.

Ja juuri silloin alkoi Amaran uusi elämä: elämä, jossa hän ei enää koskaan ollut näkymätön.