– Luulet varmaan, että istun tässä vain kerjäämässä, hän sanoi nostamatta katsettaan. – Mutta en ole täällä sattumalta. Tarkkailen ihmisiä… olen tehnyt sitä hyvin kauan.

Kylmä värähdys kulki Suzannen selkää pitkin. Hän halusi ajatella, että kaikki tämä oli outoa ja liioiteltua, mutta edellisestä illasta asti kasvanut levottomuus esti häntä lähtemästä.

– Eilen illalla, vanhus jatkoi, – talosi eteen pysähtyi auto. Näin miehen. Hän seisoi pitkään sisäänkäynnin lähellä ja katseli ympärilleen. Ei hän odottanut ystävää… hän odotti jotakuta tiettyä. Sinua.

Suzanne kalpeni. Mieleen nousivat raskaan avioeron muistot, entisen aviomiehen uhkaavat viestit ja sanat, joita hän oli yrittänyt unohtaa.

– Mistä te tiedätte, missä asun? hän kuiskasi.

Vanha nainen hymyili surullisesti.

– Näen enemmän kuin ihmiset arvaavat. He kulkevat ohitseni katsomatta, ja juuri siksi huomaan asioita, joita muut eivät näe. Erityisesti vaaran.

Hän nosti katseensa, ja hänen silmänsä olivat yllättävän kirkkaat.

– Eilen joku odotti talosi edessä myöhään yöhön. Sitten hän meni sisään. En voinut mennä lähemmäs, mutta ymmärsin yhden asian: sinun ei olisi pitänyt palata kotiin.

Suzannen sydän alkoi hakata nopeammin. Hän muisti, kuinka muutama päivä aikaisemmin oven lukko oli tuntunut oudolta, kuin joku olisi koskenut siihen. Silloin hän ei ollut kiinnittänyt siihen huomiota.

– Miksi ette kertonut aiemmin? hän kysyi.

– Koska en ollut varma, nainen vastasi hiljaa. – Mutta eilen näin tarpeeksi.

Suzanne puristi laukkuaan niin kovaa, että sormet vaalenivat. Kaikki tuntui epätodelliselta, mutta sisäinen tunne sanoi, että varoitus oli todellinen.

Hän soitti heti naapurilleen. Nainen vastasi ääni väristen.

– Suzanne… oletko kunnossa? Poliisi oli täällä yöllä. Joku murtautui asuntoosi. Naapurit kuulivat meteliä… kaikki on siellä sekaisin.

Maailma tuntui pysähtyvän hetkeksi. Suzanne ei saanut henkeä.

– Ja… tiedetäänkö kuka se oli? hän kysyi käheästi.

– Ei. Hän ehti paeta ennen poliisin saapumista.

Puhelin oli pudota hänen kädestään. Kylmä aamu, kadun äänet ja vanhan naisen sanat yhdistyivät yhdeksi pelottavaksi totuudeksi.

Hän nosti katseensa hitaasti.

– Te pelastitte henkeni, hän kuiskasi.

Vanha nainen pudisti rauhallisesti päätään.

– Et. Sinä pelastit itse itsesi, koska kuuntelit.

Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus. Ihmiset kiirehtivät ohi huomaamatta mitään. Suzanne näki naisen nyt eri tavalla — ei vain köyhänä kerjäläisenä, vaan ihmisenä, jonka elämä oli tehnyt näkymättömäksi, mutta samalla opettanut näkemään enemmän kuin muut.

– Miksi istutte täällä? hän kysyi hetken kuluttua.

Nainen huokaisi.

– Joskus on helpompaa olla varjo. Ihmiset paljastavat enemmän niille, joita eivät huomaa.

Sinä päivänä Suzanne ei mennyt töihin. Hän teki rikosilmoituksen, vaihtoi lukot ja muutti hetkeksi ystävänsä luo. Jokainen päätös tuntui raskaalta, mutta samalla hänen sisällään kasvoi kiitollisuus siitä, että hän oli saanut varoituksen ajoissa.

Muutamaa päivää myöhemmin hän palasi apteekkikioskin luo.

Mutta vanhaa naista ei enää ollut.

Paikalla oli vain kulunut matto ja tyhjä metallimuki. Ei mitään muuta.

Suzanne kysyi kioskin myyjältä:

– Minne se vanha nainen meni, joka istui täällä?

Myyjä katsoi häntä hämmentyneenä.

– Mikä nainen? Kukaan ei ole istunut tässä viikkoihin.

Kylmä tunne kulki Suzannen läpi. Hän kumartui hitaasti ja nosti mukin. Pohjalla oli yksi ainoa kolikko — sama, jota hän ei ollut ehtinyt pudottaa sinne sinä aamuna.

Siitä päivästä lähtien Suzanne ei enää koskaan kulkenut avun tarvitsijoiden ohi välinpitämättömästi. Ja aina kun hän tunsi pelkoa tai yksinäisyyttä, hän muisti luisevat sormet ranteellaan ja hiljaisen äänen:

”Olet tehnyt minulle niin paljon hyvää…”

Hän ei vieläkään tiedä, kuka vanha nainen todella oli. Mutta yhden asian hän tietää varmasti: joskus pieni ystävällinen teko voi muuttaa koko elämän suunnan.