Ja juuri sillä hetkellä aika tuntui pysähtyvän. En aluksi edes ymmärtänyt kunnolla, mitä hän sanoi — synnytyksen jälkeinen väsymys teki ajatuksistani hitaita, melkein sameita.

Liisa kumartui vauvan puoleen kuin peläten, että joku kuulisi. Hänen äänensä oli tuskin kuiskausta voimakkaampi, mutta hiljaisessa sairaalahuoneessa jokainen sana kuulosti selkeältä.

— Nyt sinä tiedät, milloin hän tulee, — hän kuiskasi pikkusiskolleen.

Räpäytin silmiäni. Sydämeni jätti lyönnin väliin.

— Kuka tulee? — kysyin yrittäen kuulostaa rauhalliselta, vaikka selkäpiitäni pitkin kulki kylmä väre.

Liisa nosti katseensa ja katsoi minua vakavasti — liian vakavasti nelivuotiaaksi.

— Se, joka seisoo yöllä oven luona, — hän vastasi aivan luonnollisesti.

Hoitaja, joka oli säätämässä laitteita, jähmettyi hetkeksi. Huoneeseen laskeutui raskas hiljaisuus — kuului vain vastasyntyneen pehmeä hengitys ja monitorin tasainen piippaus.

— Liisa, kulta… kenestä puhut? — kysyin hymyillen väkinäisesti.

Hän kohautti olkapäitään.

— Hän on kiltti. Mutta isä ei saa tietää hänestä.

Lause sai ihoni kananlihalle. Muistin, kuinka Liisa oli kuukausia aiemmin puhunut “ystävästä”, joka tuli öisin. Olimme pitäneet sitä lapsen mielikuvituksena. Nyt se ei tuntunut enää niin viattomalta.

Otin vauvan varovasti syliini. Liisa ei vastustellut, vaan katseli pikkusiskoaan kuin heidän välillään olisi ollut jokin salainen side.

— Olet väsynyt, rakas. Istu hetkeksi tähän, — sanoin hiljaa.

Hän istui kuuliaisesti tuolille, jalat heiluen. Sormet näpertelivät haalaria, mutta katse pysyi oudon keskittyneenä, melkein aikuismaisena.

Kun hänet vietiin hetkeksi käytävälle, jäin yksin vauvan ja ajatusteni kanssa. Liisan sanat pyörivät mielessäni. Miksi hän sanoi niin? Ja miksi niin varmana?

Illalla mieheni saapui — onnellisena, liikuttuneena, kameran kanssa valmiina ottamaan kuvia. Liisa oli poikkeuksellisen hiljainen. Kun häneltä kysyttiin, pitääkö hän pikkusiskostaan, hän vastasi vain:

— Nyt meitä on kaksi.

Hän hymyili, mutta minä värähdin jälleen.

Myöhemmin, kun huone oli hämärä, Liisa tuli viereeni.

— Äiti… sinäkin näet hänet, eikö niin? — hän kuiskasi.

— Kenen? — kysyin.

Hän mietti hetken.

— Sen, joka hymyilee, kun nukut. Hän sanoi suojelevansa meitä.

Hengitykseni salpautui. Muistin ne yöt, jolloin olin herännyt tunteeseen, että joku seisoi sängyn vieressä. Olin aina syyttänyt väsymystä.

— Liisa, se on vain mielikuvitusta, — sanoin, vaikka ääneni ei kuulostanut vakuuttavalta.

Hän katsoi minua pitkään.

— Ei. Hän on oikea. Mutta häntä ei tarvitse pelätä. Hän pitää vauvoista.

Sitten hän palasi rauhallisesti isänsä luo, kuin mitään outoa ei olisi tapahtunut.

Kotona seuraavat päivät näyttivät ulospäin tavallisilta. Liisasta tuli huolehtiva isosisko: hän toi vaippoja, hyräili tuutulauluja ja silitti vauvan päätä hellästi. Silti toisinaan kuulin hänen puhuvan yksin tyhjässä huoneessa.

Eräänä iltana kuulin hänen kuiskaavan:

— Ei tänään, äiti on vielä hereillä.

Menin huoneeseen. Hän istui kehdon vieressä. Huoneessa ei ollut ketään muuta.

— Kenelle sinä puhut? — kysyin.

Hän katsoi minua rauhallisesti.

— Sille, joka lupasi, ettei meille tapahdu mitään pahaa.

Sitten hän lisäsi hiljaa:

— Mutta hän sanoi, ettet kuitenkaan usko minua.

Aioin vastata, mutta juuri silloin kehto liikahti kevyesti itsestään. Ikkunat olivat kiinni, eikä huoneessa tuntunut ilmavirtaa.

Seisoin paikallani liikkumatta. Liisa hymyili pienesti.

— Näetkö? — hän sanoi hiljaa. — Hän on täällä.

Ja silloin tunsin ensimmäistä kertaa todellista pelkoa — en itseni vuoksi, vaan siksi, että tyttäreni ehkä tiesi jotakin, mitä minä en koskaan ymmärtäisi.

Добавить комментарий

Ваш адрес email не будет опубликован. Обязательные поля помечены *