Mutta kyynelten ja raivokohtauksen sijaan hän vain hymyili hillitysti – ja meni keittiöön valmistamaan aamiaista “rakastavaisille”.

Kumpikaan heistä ei osannut aavistaa, että tuo aamu jäisi heidän mieleensä loppuiäksi.

Anna saapui kotiin varhain aamulla raskaan työvuoron jälkeen. Hän oli väsynyt ja halusi vain levätä. Heti oven avattuaan hän kuitenkin tunsi, että jokin oli pielessä.

Eteisessä, Markun kenkien vieressä, oli vieraat korkokengät. Naulakossa roikkui vaalea naisten takki. Makuuhuoneesta kuului vaimeaa naurua, lakanoiden kahinaa ja sängyn tuttu narahdus. Ilmassa leijui makea hajuvesi – ei hänen omansa.

Hän pysähtyi makuuhuoneen oven taakse, hengitti syvään ja avasi sen.

He makasivat siinä. Hänen miehensä ja vieras nainen. Puolialastomina, hämmentyneinä, liian lähekkäin. Markku kalpeni silmänräpäyksessä. Nainen kietoutui lakanaan suojautuakseen.

Anna katsoi heitä rauhallisesti. Hän ei huutanut. Ei itkenyt. Ei syyttänyt.

– Olen keittiössä, hän sanoi tasaisella äänellä. – Pukeutukaa ja tulkaa sinne. Meidän täytyy puhua.

Keittiössä hän sytytti valon, otti esiin kananmunat, leivän ja voin. Veitsi kopsahteli leikkuulautaan tasaisessa rytmissä. Pannulla rasva alkoi sihistä. Hän kattoi pöydän kolmelle: kolme lautasta, kolme kuppia, kolme haarukkaa.

Kun he tulivat keittiöön, Anna istui jo pöydän ääressä ja kaatoi kahvia.

– Istukaa, hän sanoi rauhallisesti. – Aamiainen jäähtyy muuten.

Markku istui alas vapisevin käsin. Rakastajatar vältteli katsekontaktia.

– Tiedätkö, Markku, Anna aloitti hiljaa, – olen tiennyt tästä jo pitkään.

Mies jähmettyi.

– Salaiset puhelut, myöhäiset illat, äkilliset “työmatkat” viikonloppuisin… Se ei ollut kovin huomaamatonta.

Toinen nainen nielaisi.
– Miksi et sanonut mitään?

Anna katsoi häntä suoraan.
– Koska ihmiset paljastavat itsensä, kun he luulevat olevansa turvassa. Halusin olla varma päätöksestäni.

Hän otti esiin kansion ja laski sen pöydälle.

– Tässä ovat avioeropaperit. Valmistelin ne kolme viikkoa sitten. Asunto on minun nimissäni. Yhteinen tili on suljettu. Tavarat on pakattu eteiseen.

Hiljaisuus oli raskas.

– Et voi olla tosissasi… Markku kuiskasi.

– Olen, Anna vastasi tyynesti. – En ole vihainen. En vain halua enää elää valheessa.

Rakastajatar nousi äkisti, nappasi laukkunsa ja poistui sanaakaan sanomatta.

Markku jäi istumaan pöydän ääreen.

– Etkö enää rakasta minua? hän kysyi murtuneella äänellä.

Anna mietti hetken.
– Rakastin. Mutta opin arvostamaan itseäni enemmän.

Hän ojensi kynän.

Markku allekirjoitti.

Kun ovi sulkeutui hänen perässään, Anna jäi hetkeksi paikoilleen. Sitten hän avasi ikkunan. Raikas aamuilma virtasi sisään. Hän keräsi pois kolmannen lautasen ja kaatoi itselleen lisää kahvia.

Hän ei itkenyt.

Hän tunsi jotain muuta – keveyttä.

Joskus petos ei murskaa ihmistä. Joskus se vapauttaa.

Ja tuo aamiainen jäi todella unohtumattomaksi.

Ei huutojen vuoksi.
Ei kyynelten vuoksi.

Vaan siksi, että hetkellä, jolloin kaikki odottivat draamaa, yksi nainen valitsi arvokkuuden. Ja se satutti enemmän kuin mikään huuto.