Päivä päivältä niitä ilmestyi lisää. Katto alkoi näyttää oudolta, jopa pelottavalta. Kyläläiset huomasivat sen ensin uteliaina, mutta pian alkoivat kuiskaukset.

— Oletko nähnyt hänen talonsa katon?
— Olen… Miehen kuoleman jälkeen hän ei ole ollut entisensä.

Hän oli jäänyt yksin vuosi sitten. Hiljainen ja vetäytyvä, tuskin puhui kenellekään. Ja nyt hän rakensi katolleen jotain, mikä monien silmissä näytti järjettömältä. Jotkut arvelivat hänen menettäneen järkensä. Toiset epäilivät, että hän pelkäsi murtovarkaita. Rohkeimmat keksivät vielä oudompia selityksiä.

Harva kuitenkaan kiinnitti huomiota siihen, kuinka huolellisesti hän työskenteli. Jokainen seiväs oli tarkkaan valittu. Puun piti olla kuivaa ja kestävää. Hän veisti kärjet täsmälliseen kulmaan ja asetti ne katolle järjestelmällisesti, ei sattumanvaraisesti. Hän tunsi kattorakenteen läpikotaisin — tiesi, missä kohdin se oli heikko ja missä tarvittiin vahvistusta.

Eräänä päivänä naapuri kysyi suoraan:

— Miksi teet tämän? Pelkäätkö jotakin?

Nainen katsoi rauhallisesti.

— Tämä on suojaa.

— Miltä?

— Siltä, mikä on tulossa.

Hän ei selittänyt enempää.

Syksy toi mukanaan kovia tuulia, ja muutamien talojen katot kärsivät jo vaurioita. Todellinen koetus saapui kuitenkin talvella.

Joulukuun puolivälissä alueelle iski poikkeuksellisen voimakas lumimyrsky. Lumi oli raskasta ja märkää, ja se kerääntyi nopeasti katoille paksuksi, tiiviiksi kerrokseksi. Yön aikana kylässä kuului huolestuttavaa räsähtelyä. Ensimmäinen katto romahti kylän laidalla, sitten toinen. Ihmiset juoksivat ulos lapioiden kanssa ja yrittivät heittää lunta alas, mutta sitä satoi lisää taukoamatta.

Aamun valjetessa näky oli pysäyttävä.

Vanhuksen talon katolla lumi ei muodostanut raskasta yhtenäistä massaa. Terävät puiset seipäät rikkoivat lumikerroksen pienempiin osiin. Lumi hajosi, valui alas ja putosi maahan ennen kuin ehti kasautua liian painavaksi. Katto pysyi ehjänä.

Myrskyn laannuttua kävi ilmi, että hänen talonsa oli ainoa, jonka katto ei ollut vaurioitunut.

Kyläläiset seisoivat hiljaa ja ymmärsivät vähitellen. Se, mitä he olivat pitäneet hulluutena, olikin harkittua ennakointia.

Naisen mies oli ollut koko ikänsä kirvesmies. Viimeisinä vuosinaan hän oli usein puhunut siitä, että talvet olivat muuttuneet — lumi oli raskaampaa ja vanhat rakenteet eivät ehkä kestäisi. He olivat yhdessä pohtineet ratkaisuja ja tehneet luonnoksia. Miehen kuoleman jälkeen paperit jäivät laatikkoon.

Mutta nainen ei unohtanut.

Kesän ja syksyn aikana hän toteutti hiljaa heidän yhteisen suunnitelmansa. Hän ei yrittänyt vakuuttaa ketään, sillä tiesi, ettei häntä uskottaisi.

Myrskyn jälkeen naapurit tulivat hänen luokseen toisenlaisella asenteella. He pyysivät neuvoja ja halusivat vahvistaa omat kattonsa samalla tavalla. Tällä kertaa hän ei kiivennyt katolle yksin.

Se talvi opetti kylälle tärkeän läksyn. Ei vain luonnon voimasta, vaan myös ihmisten taipumuksesta tuomita nopeasti. Kuinka helposti pidämme outona sellaista, mitä emme ymmärrä.

Joskus se, mikä näyttää kummalliselta, ei olekaan hulluutta. Se on kaukokatseisuutta.
Ja toisinaan se on hiljainen tapa kunnioittaa ihmistä, jonka ajatukset suojelevat yhä niitä, jotka jäivät.