Kukaan ei korottanut ääntään, mutta jokaisesta katseesta näki, että kyse oli tarkasta laskelmasta. Yhdelle tontti, toiselle talo, kolmannelle tulevat tuotot.

Kun tuli Linnan vuoro, notaari ilmoitti neutraalilla äänellä, että hänelle oli testamentattu vanha, jousitettu patja ullakolta.

Huoneeseen laskeutui kiusallinen hiljaisuus. Setä hymähti, täti käänsi katseensa pois. Joku ehdotti, että romu kannattaisi heittää saman tien pois ja ostaa Linnalle jotakin hyödyllistä. Mutta Linna pudisti päätään. Hän otti patjan mukaansa.

Hänen verstaansa oli pieni ja täynnä vanhan puun, vahan, pölyn ja kylmän kahvin tuoksua. Hän kunnosti tuoleja ja lipastoja tilauksesta. Rahaa ei ollut liikaa, eikä töitäkään aina riittänyt. Patja vei lähes koko lattiatilan, mutta Linna ajatteli voivansa ainakin hyödyntää täytteet kunnostustöissä.

Patja oli raskas, likainen ja kulunut. Kangas repesi helposti, ja sisus oli painunut kasaan vuosien saatossa. Linna leikkasi saumoja auki varovasti ja poisti kerros kerrokselta täytettä yrittäen olla hengittämättä pölyä.

Yhtäkkiä veitsi osui johonkin kovaan. Se ei tuntunut jouselta eikä puulta.

Hän työnsi kätensä syvemmälle ja pysähtyi. Patjan sisälle oli kätketty huolellisesti paperiin kääritty paketti, joka oli sidottu haalistuneella nauhalla. Se ei ollut sattumaa – joku oli piilottanut sen tarkoituksella.

Sydän hakaten Linna avasi paketin.

Ensimmäisenä hän näki kellastuneita kirjekuoria. Niiden alla oli paksu nippu seteleitä. Hän haukkoi henkeään. Hän ei ollut koskaan pitänyt käsissään niin suurta rahamäärää.

Rahan alta löytyi sinikantinen, kulmista kulunut vihko. Ensimmäisistä riveistä hän tunnisti isoäidin käsialan.

”Jos luet tätä, patja on päätynyt juuri sinulle.”

Linna istui lattialle ja alkoi lukea. Isoäiti kirjoitti siitä, kuinka oli aistinut perheen sisäiset jännitteet. Kuinka omaisuudesta oli puhuttu jo hänen eläessään. Kuinka osa vierailuista ei enää liittynyt häneen, vaan taloon.

”Sinä tulit luokseni ilman taka-ajatuksia”, isoäiti kirjoitti. ”Toit pullaa ja kuuntelit.”

Rahat olivat hänen omia säästöjään, vuosien varrella pienistä summista kertyneitä. Hän oli myynyt muutaman korun ja säästänyt eläkkeestään. Hän ei luottanut pankkeihin – eikä täysin sukulaisiinkaan.

Seuraavat sivut paljastivat jotain vielä vakavampaa. Isoäiti kertoi, että jotkut perheenjäsenet olivat yrittäneet painostaa häntä allekirjoittamaan lahjakirjan talosta. He vakuuttivat, että se helpottaisi tulevaisuutta. Hän oli kuitenkin kieltäytynyt.

Kirjekuorista löytyi kopioita valmiiksi laadituista asiakirjoista. Niissä oli jo sukulaisten allekirjoitukset. Isoäidin nimi puuttui.

Kylmä tunne kulki Linnan selkää pitkin.

Vihkon lopussa oli maininta uudemmasta testamentista, joka oli talletettu pankin tallelokeroon. Asianajajan avulla Linna löysi sen. Asiakirja oli yksiselitteinen: talo ja tontti kuuluivat hänelle. Lisäksi siinä oli ehto, jonka mukaan mahdollinen painostus mitätöisi aiemmat järjestelyt ja vahvistaisi testamentin välittömästi.

Se oli isku sukulaisille.

Aluksi he kielsivät kaiken, sitten yrittivät vedota perhesiteisiin. He puhuivat yhtenäisyydestä ja sovusta. Mutta todisteet olivat selkeät.

Linna käytti rahat verstaansa laajentamiseen. Tilauksia alkoi tulla enemmän, ja hänen työnsä sai arvostusta. Vanhaa patjaa hän ei kuitenkaan hävittänyt. Hän puhdisti sen, korjasi jouset ja jätti pienen, lähes huomaamattoman ompeleen kohtaan, jossa paketti oli ollut.

Patjasta tuli muistutus siitä, että todellinen arvo ei aina näy ulospäin.

Ja Linna ymmärsi lopulta jotain tärkeää: joskus juuri se, mikä näyttää mitättömältä, kätkee sisäänsä suurimman totuuden – ja voi muuttaa koko elämän suunnan.