Seuraavana aamuna, kun Rita katsoi ulos ikkunasta, hän JÄÄTYI PAIKALLEEN.

Hänen talonsa edessä seisoi pitkä rivi mustia, ylellisiä maastoautoja. Kiiltävät korit, tummennetut ikkunat, pukumiehiä kuulokkeet korvissaan… Kaikki näytti kuin elokuvakohtaukselta.

– Mitä täällä tapahtuu?.. – hän kuiskasi ja painoi vaistomaisesti kätensä vatsalleen.

Hänen sydämensä alkoi hakata. Mieleen tulvi levottomia ajatuksia.

Ovatko he täällä minun takiani? Onko jotain tapahtunut? Teinkö jotain väärin?

Yhtäkkiä ovikello soi.

Lyhyesti. Terävästi. Päättäväisesti.

Rita säpsähti.

– Kuka siellä on? – hän kysyi vapisevalla äänellä.

– Turvallisuuspalvelu. Olkaa hyvä ja avatkaa ovi.

Hänen jalkansa tärisivät. Hän veti syvään henkeä ja käänsi avainta hitaasti.

Oven takana seisoi kaksi miestä tummissa puvuissa. Heidän takanaan näkyi useita kalliita autoja.

– Oletteko Rita Mihailova? toinen heistä kysyi.

– K… kyllä, hän vastasi hiljaa.

– Meidän täytyy puhua kanssanne. Kyse on miehestä, jonka veititte eilen sairaalaan. Hänen nimensä on Ilja.

Ritan sydän puristui kasaan.

– Tapahtuiko hänelle jotain? hän kuiskasi.

Miehet katsoivat toisiaan.

– Päinvastoin. Teidän ansiostanne hän on elossa.

He menivät yhdessä pihalle. Yhden mustan auton vieressä seisoi pitkä mies tyylikkäässä takissa.

Kun hän kääntyi, Rita melkein pyörtyi.

Se oli hän.

Tien varrella maannut mies.
Likainen ja verinen.
Lähes tajuton.

Nyt hän näytti vahvalta ja itsevarmalta.

– Oletteko… te? Rita sopersi.

Mies nyökkäsi.

– Kyllä. Olen Ilja Voronin. SeverInvest-yhtiön omistaja.

Hän piti pienen tauon.

– Minut ryöstettiin ja pahoinpideltiin. Menetin muistini. Minulla ei ollut mitään. Ilman teitä… en olisi enää elossa.

Hän katsoi Ritaa suoraan silmiin.

– Te olitte ainoa, joka pysähtyi.

Kyyneleet valuivat Ritan poskille.

– En voinut jättää teitä sinne… hän sanoi hiljaa. – Pelkäsin, mutta sydämeni ei sallinut sitä.

Ilja hymyili lempeästi.

Hän viittasi henkivartijalle, joka toi kansion.

– Olemme maksaneet kaikki velkanne. Vuokran, laskut, hoitokulut. Ja vielä jotain muuta.

Hän ojensi asiakirjan.

– Haluaisin, että teistä tulee hyväntekeväisyysohjelmamme koordinaattori raskaana oleville naisille ja yksinhuoltajaäideille.

Rita tuijotti paperia epäuskoisena.

– Onko tämä… totta? hän kysyi liikuttuneena.

– Kyllä. Ja tämä on vasta alkua.

Hän purskahti itkuun.

– En koskaan auttanut saadakseni jotain takaisin…

– Hyvyys palaa aina, Ilja vastasi hiljaa.

Siitä päivästä lähtien Ritan elämä muuttui.

Hän ei enää pelännyt tulevaisuutta.
Hän ei enää laskenut jokaista senttiä.
Hän ei ollut enää yksin.

Hän auttoi muita – niin kuin oli kerran auttanut Iljaa.

Ja Ilja sanoi usein haastatteluissa:

„Kaiken, mitä minulla on, olen velkaa rohkealle raskaana olevalle taksinkuljettajalle, joka uskalsi pysähtyä.”

Koska joskus yksi teko voi muuttaa kaiken.

Добавить комментарий

Ваш адрес email не будет опубликован. Обязательные поля помечены *