Se ei ollut vanha eikä haalistunut. Se näytti siltä kuin se olisi jätetty siihen vasta äskettäin.

Hänen kätensä alkoivat vapista, kun hän ojensi sormensa ja nosti lapun varovasti. Sydän hakkasi niin kovaa, että se tuntui rikkovan rintakehän.

Hän avasi paperin.

Käsiala oli hänelle liian tuttu.

Se oli hänen kihlattunsa käsialaa.

“Jos luet tämän, se tarkoittaa, että olet vihdoin vapaa. Olen odottanut sinua. Joka päivä. Joka yö.”

Nuoren miehen jalat pettivät. Hän kaatui polvilleen ja puristi paperia rintaansa vasten.

— Tämä… ei ole mahdollista… — hän kuiskasi käheällä äänellä.

Hän oli ollut vankilassa viisi vuotta. Viisi pitkää vuotta syytettynä rikoksesta, jota ei ollut tehnyt. Sinä aikana hänelle kerrottiin, että hänen kihlattunsa oli kuollut sairauteen. Äkillisesti. Yllättäen. Ilman hyvästejä.

Ja nyt hänen käsissään oli viesti, joka oli kirjoitettu hänen nimelleen.

Hän jatkoi lukemista kyynelten sumentaessa näkökenttää:

“Minua pakotettiin katoamaan. He sanoivat, että jos jäisin, sinä et koskaan pääsisi vapaaksi. Uskoin heitä. Uhrasin itseni, jotta sinä voisit elää.”

Hänen hengityksensä katkesi.

— Kuka… kuka sinulle teki tämän? — hän kuiskasi tyhjyyteen.

Tuuli suhisi hautausmaan puissa, mutta vastausta ei tullut.

Paperin alareunassa oli päivämäärä.

Se oli kirjoitettu vain kolme päivää sitten.

Kolme päivää.

Se tarkoitti vain yhtä asiaa.

Hän oli elossa.

Hänen sydämensä täyttyi yhtä aikaa toivosta ja kauhusta. Jos hän oli elossa, miksi hän oli piilossa? Miksi hauta oli täällä? Miksi kaikki oli valetta?

Hän nousi horjuen ylös ja katsoi ympärilleen. Hautausmaa näytti nyt erilaiselta. Jokainen varjo tuntui epäilyttävältä. Jokainen ääni sai hänet säpsähtämään.

Yhtäkkiä hän huomasi jotakin muuta.

Hautakiven takana, ruusupensaan alla, oli pieni metallirasia.

Hän polvistui uudelleen ja kaivoi sen esiin. Rasian kansi oli naarmuinen, mutta lukko oli ehjä. Hänen taskussaan oli vielä vankilasta saamansa vanha avainrengas — ja siinä, kuin ihmeen kaupalla, oli pieni avain.

Hän kokeili.

Klik.

Rasia aukesi.

Sisällä oli puhelin.

Vanha, mutta toimiva.

Ja sen näytöllä vilkkui yksi uusi viesti.

“Tiesin, että löydät tämän. Anteeksi, että jouduin valehtelemaan. Mutta olin vaarassa. Me olimme vaarassa. Jos haluat nähdä minut, tule vanhalle majakalle tänä yönä. Älä kerro kenellekään.”

Hän tuijotti näyttöä epäuskoisena.

Vanha majakka.

Se paikka, jossa he olivat viettäneet viimeisen yhteisen kesänsä.

Paikka, jossa hän oli kosinut.

Paikka, jossa he olivat luvanneet toisilleen ikuisuuden.

Hän puristi puhelinta nyrkissään.

— Odota minua… — hän kuiskasi. — Olen tulossa.

Samana iltana, pimeyden laskeutuessa, hän seisoi majakan juurella. Tuuli oli kylmä, meri pauhasi ja taivas oli musta.

Ovi oli raollaan.

Hän astui sisään.

— Minä olen täällä… — hän sanoi hiljaa.

Portaiden yläpäästä kuului askelia.

Sitten hän näki hänet.

Hänen kihlattunsa.

Elävänä.

Hengittävänä.

Silmissä samat tutut kyyneleet.

— Sinä… sinä tulit… — nainen kuiskasi.

He juoksivat toistensa luo ja halasivat niin tiukasti kuin peläten, että toinen katoaisi uudelleen.

— Luulin, että olin menettänyt sinut ikuisesti… — mies nyyhkytti.

— En koskaan jättänyt sinua sydämessäni, — nainen vastasi. — Minut pakotettiin lavastamaan kuolemani. Rikollisryhmä, johon ex-työnantajani kuului, käytti minua kiristykseen. He syyttivät sinua rikoksesta, jotta pysyisit poissa. Jotta en voisi paljastaa totuutta.

— Viisi vuotta… — mies sanoi käheästi. — Viisi vuotta helvettiä…

— Tiedän, — nainen kuiskasi. — Ja olen pahoillani jokaisesta päivästä.

He istuivat majakan lattialla ja kertoivat toisilleen kaiken: pelosta, yksinäisyydestä, selviytymisestä.

Ja ensimmäistä kertaa vuosiin he eivät olleet yksin.

Seuraavina kuukausina totuus paljastui. Rikollisverkosto kaatui. Todisteet tulivat esiin. Viranomaiset joutuivat myöntämään virheensä.

He saivat takaisin sen, mikä heiltä oli varastettu: elämänsä.

Vuotta myöhemmin hautausmaalla ei enää ollut mustaa sydämenmuotoista kiveä.

Sen paikalla kasvoi valkoinen ruusupensas.

Ja sen vieressä seisoi kaksi ihmistä, käsi kädessä.

— Tämä paikka muistuttaa meitä siitä, että rakkaus voi selvitä mistä tahansa, — nainen sanoi hiljaa.

— Ja että totuus löytää aina tiensä valoon, — mies vastasi.

He suutelivat, ja aurinko nousi heidän ylleen.

Ei enää valheita.

Ei enää hautoja eläville.

Vain elämä.

Ja uusi alku.