Hän oli kalpea ja uupunut, silmien alla tummat varjot. Hänellä oli yllään vanha villapaita, aivan kuin hän palelisi jatkuvasti. Hiukset oli sidottu huolimattomasti — hänellä ei ollut enää voimia huolehtia itsestään.

Hetken ajan he katsoivat toisiaan hiljaa.

— Boris?.. — hän kuiskasi. — Oletko se sinä?..

Kukkakimppu oli pudota miehen käsistä.

— Eva?.. Oletko elossa?..

Matias katsoi heitä hämmentyneenä.

— Äiti… tunnetteko te toisianne?..

Eva kohottautui hitaasti istumaan sängylle.

— Kyllä… kauan sitten. Toisessa elämässä.

Boris istuutui tuolille. Hänen kätensä vapisivat.

Kymmenen vuotta oli kulunut.

Kymmenen vuotta siitä, kun hän tapasi hymyilevän tytön pienessä kaupungissa. Kymmenen vuotta lupauksesta palata. Ja sitten… hän katosi.

Ura. Raha. Suhteet. Uusi elämä.

Ja Eva jäi yksin.

— Luulin, että olit kuollut… — Eva sanoi hiljaa.

— Minäkin luulin menettäneeni sinut — Boris vastasi katkerasti. — Et koskaan soittanut.

— Sinä lähdit ensin… — Eva kuiskasi.

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus.

— Hän osti minulle suklaata… — Matias sanoi. — Hän auttoi minua, äiti…

Eva katsoi Borista kyynelten läpi.

— Sinäkö autoit häntä?..

— En tiennyt, että hän on sinun poikasi…

Eva laski katseensa.

— En kertonut sinulle… koska sinä hylkäsit minut.

Boris veti syvään henkeä.

— Kuinka vanha hän on?..

— Kahdeksan ja puoli.

Boris kalpeni.

— Silloin… hän on minun poikani?..

Eva nyökkäsi.

— On.

Yksi sana.

Ja Boriksen maailma romahti.

Hän kääntyi ikkunaan päin.

— Luulin onnistuneeni elämässäni… — hän kuiskasi. — Mutta jätin teidät yksin.

— En halunnut rahojasi — Eva vastasi rauhallisesti. — Halusin vain kysymyksen: ”Miten voit?”

Matias astui lähemmäs.

— Oletko sinä minun isäni?..

Boris polvistui hänen eteensä.

— Jos hyväksyt minut… niin olen.

Poika mietti hetken.

— Jää meidän luoksemme.

— Jään — Boris vastasi epäröimättä.

Eva pudisti päätään.

— Sinulla on jo toinen elämä…

— Tämä on minun oikea elämäni.

Siitä päivästä lähtien kaikki muuttui.

Boris vei Evan lääkäriin. Auttoi häntä löytämään työn. Kunnosti asunnon. Teki siitä lämpimän.

Matias sai oman pöydän, kirjoja, pallon.

Ja ennen kaikkea — isän.

Vuotta myöhemmin Boris ei ollut enää kylmä liikemies.

Hänellä oli vähemmän rahaa.

Mutta hänellä oli perhe.

Eräänä päivänä Matias halasi häntä.

— Isä… muistatko sen suklaan?..

— Muistan.

— Sen ansiosta löysin sinut.

Boris hymyili.

Ja silloin hän ymmärsi:

Hän ei ollut auttanut vain yhtä poikaa.

Kohtalo oli antanut hänelle toisen mahdollisuuden.

Ja tällä kertaa hän ei hukannut sitä.