Nahan hiljainen napsahdus kuulosti kovemmalta kuin poliisiautojen sireenit.

Sisällä ei ollut rahaa, ei valokuvia eikä tavallisia asiakirjoja.

Siellä oli vain virallinen sotilashenkilökortti ja kulunut tunnuslaatta.

Päällikkö Miller vilkaisi sitä — ja jähmettyi paikoilleen.

Hymy katosi hänen kasvoiltaan.

Käsiraudoista pitävä käsi vapisi.

— Mitä… mitä tämä on? — hän kuiskasi.

Nostin hitaasti katseeni.

— Olen kenraali Evelyn Harper. Itäisen joukko-osaston entinen komentaja. Minut palkittiin Hopeatähdellä Fallujahin operaatiosta.

Pihalle laskeutui täydellinen hiljaisuus.

Naapurit lopettivat kuvaamisen.

Jopa tuuli tuntui pysähtyvän.

Sara kalpeni.

— Isä… hän valehtelee… — hän mutisi.

Painoin kortin painiketta.

Sotilastietokanta ilmestyi näytölle.

Nimi. Kuva. Arvo. Virallinen allekirjoitus.

Aito.

Kiistaton.

Millerin kasvot muuttuivat tuhkanharmaiksi.

Hän veti heti kätensä pois aseeltaan.

— Rouva kenraali… minä… en tiennyt…

— Et tietenkään, — vastasin rauhallisesti. — En koskaan kehuskellut. Elin vain. Ja kasvatin poikani.

Osoitin maassa makaavaa lasta.

— Ja te estitte häntä saamasta apua.

— Ensihoitajat, heti tänne! — komensin.

He juoksivat paikalle.

Sara huusi:

— Isä, älä usko häntä! Hän haluaa tuhota meidät!

Katsoin häntä suoraan silmiin.

— Löit lasta. Poltit kunniamerkin. Valehtelit poliisille.

Yksi naapureista nosti puhelimensa.

— Kaikki on tallessa.

— Minullakin.

— Niin minullakin.

Miller ymmärsi.

— Sara… sano, ettei tämä ole totta…

Hän puhkesi itkuun.

— Olin vain kateellinen… — hän tunnusti. — Kaikki kunnioittivat häntä… minua ei kukaan…

— Vihasit itseäsi, — sanoin hiljaa.

Käännyin poliisien puoleen.

— Pidättäkää hänet.

— Ei! Isä! — hän huusi.

Käsiraudat napsahtivat kiinni.

Samaan aikaan ambulanssi vei poikani.

Hän selvisi.

Hänellä oli aivotärähdys, mutta hän toipui.

Sairaalassa hän kuiskasi:

— Äiti… minä pelastin tähtesi…

Hymyilin.

— Sinä olet minun tähteni.

Viikkoa myöhemmin:

Saraa vastaan nostettiin syyte.

Miller asetettiin viralta.

Tapaus nousi valtakunnalliseksi skandaaliksi.

Ja tänään mitalini roikkuu poikani sängyn yläpuolella.

Ei sodan symbolina.

Vaan muistutuksena siitä,

että todellinen voima on usein hiljaista —

kunnes sen täytyy puhua.