Ei kyyneleitä. Ei epävarmuutta. Ei vapinaa.

Niihin oli ilmestynyt jotain muuta.

Kylmää rauhallisuutta. Itsevarmuutta. Ja outoa tyyneyttä, joka sai monen oppilaan värähtämään.

— En aio polvistua, — hän sanoi hiljaa.

Mutta tuossa ”hiljaa”-sanassa oli enemmän voimaa kuin kaikissa hänen huudoissaan.

Kiusaaja nauroi äänekkäästi.

— Kuulitteko tuon? — hän kääntyi joukon puoleen. — Hän luulee olevansa rohkea!

Jotkut nauroivat. Toiset ottivat puhelimensa esiin.

— Viimeinen mahdollisuus, — hän sihisi. — Tai pakotan sinut.

Hän ojensi kätensä.

Ja silloin tapahtui jotain odottamatonta.

Anna astui eteenpäin.

Ei taakse.

Ei sivulle.

Suoraan häntä kohti.

Heitä erotti enää muutama senttimetri.

Anna katsoi häntä suoraan silmiin.

— Luuletko todella, että saat tehdä mitä vain? — hän kysyi rauhallisesti.

Poika hätkähti.

Hetkeksi.

Mutta tuo hetki muutti kaiken.

— Kuka sinä luulet olevasi?! — hän huusi. — Kukaan ei tule auttamaan sinua!

Anna otti hitaasti puhelimen taskustaan.

Näyttö oli jo päällä.

— Olen tallentanut sinua pitkään, — hän sanoi. — En vain tänään.

Liikuntasali hiljeni.

— Jokaisen uhkauksen. Jokaisen nöyryytyksen. Jokaisen iskun. Minua ja muita kohtaan.

Hän nosti puhelimen ylemmäs.

— Kaikki on tässä.

Poika kalpeni.

— Sinä… valehtelet…

— En, — Anna vastasi. — Se on jo lähetetty.

Silloin liikuntasalin ovet avautuivat äkisti.

Sisään astuivat rehtori, apulaisrehtori, kaksi pukumiestä, koulupsykologi ja poliisi.

Nauru katosi.

Kuiskaus vaimeni.

Syntyi painostava hiljaisuus.

— Kuka on tämän näytöksen tähti? — rehtori kysyi kylmästi.

Hänen katseensa pysähtyi kiusaajaan.

— Se oli vain vitsi… — poika mumisi.

— Katsotaanpa, — sanoi yksi naisista.

Hän lähestyi Annaa.

— Oletko sinä Anna Volkov, Sergei Volkovin tytär?

Anna nyökkäsi.

Joukko huokaisi järkyttyneenä.

Tunnettu asianajaja.

Mies, joka ei koskaan hävinnyt suuria oikeusjuttuja.

— Isäsi tietää jo kaiken, — nainen jatkoi. — Ja odottaa selitystä.

Poika horjahti.

— Tämä… ei voi olla totta…

Poliisi astui esiin.

— Lähdet mukaan.

— En ole tehnyt mitään! — hän huusi. — Hän keksi kaiken!

Anna käynnisti videon sanomatta sanaakaan.

Hänen äänensä.

Hänen uhkauksensa.

Hänen naurunsa.

Kuukausien kipu.

Kuukausien pelko.

Nyt kaikkien edessä.

Jotkut peittivät kasvonsa.

Toiset käänsivät katseensa pois.

— Riittää, — rehtori sanoi.

Poika vietiin pois.

Hän ei enää näyttänyt vahvalta.

Ei pelottavalta.

Ei voittajalta.

Hän näytti murtuneelta.

Viikkoa myöhemmin kaikki oli selvää.

Hänet erotettiin.

Tutkinta aloitettiin.

Joukkue menetti kapteeninsa.

Ja koulu menetti harhakuvitelmansa.

Anna palasi takariviin.

Tällä kertaa omasta tahdostaan.

Oppilaat tulivat juttelemaan hänen kanssaan.

Pyytämään anteeksi.

Kiittämään.

— Kiitos, ettet vaiennut.

Hän hymyili.

Hiljaa.

Rauhallisesti.

Sillä sinä päivänä hän todisti:

Hiljaisimmat ovat usein vahvimpia.

Ja joskus yhden tytön rohkeus voi muuttaa kaiken.