„Tämä on minun vapauteni. Minun hengitykseni. Viimeinen mahdollisuuteni olla hajoamatta“, huusi kaikki sisälläni, mutta pysyin hiljaa.

Katsoin Zoltánia ja ymmärsin yhtäkkiä, ettei hän ollut enää se mies, johon olin aikanaan rakastunut. Ei se, joka toi minulle kahvia sänkyyn ja jätti pieniä viestejä jääkaapin oveen. Edessäni seisoi väsynyt, ärtynyt vieras, jolle unelmani olivat vain turhia numeroita taulukossa.

— Ymmärrätkö edes, mitä pyydät minulta? — kuiskasin. — Haluat viedä minulta viimeisen toivon.

— Älä liioittele, — hän vastasi kylmästi. — Raha palautuu myöhemmin.

— Entä jos ei palaudu? — kysyin hiljaa.

Hän vaikeni.

Ja siinä hiljaisuudessa oli enemmän totuutta kuin kaikissa hänen lupauksissaan.

Sinä yönä en nukkunut.

Zoltán nukahti hetkessä. Minä tuijotin kattoa ja laskin halkeamia. Niitä oli enemmän kuin onnellisia muistojani.

Muistin, kuinka tapasimme. Sateen, märän kukkakimpun, hänen hymynsä. Lupaukset, ettei hän koskaan jättäisi minua yksin.

Milloin lakkasimme olemasta tiimi?

Milloin minusta tuli vain kätevä lompakko?

Aamulla nousin aikaisin. Keitin kahvia. Avasin tietokoneen. Kirjauduin salaiselle tililleni.

Kolmesataatuhatta.

Jokainen euro oli ansaittu unettomilla öillä, ylitöillä ja hiljaisilla kyynelillä.

Se oli elämäni numeroiksi muutettuna.

Ja hän halusi ottaa sen pois.

— Oletko jo päättänyt? — hän kysyi aamiaisella.

— Olen.

— Anna rahat minulle.

— En.

Hän jähmettyi.

— Mitä?

— Sanoin ei.

— Olet itsekäs!

— En. En vain suostu olemaan sinun pankkisi.

Sanani räjähtivät välillämme.

— Kaiken tämän jälkeen?

— Mitä sinä olet tehnyt minun vuokseni? — keskeytin. — Milloin viimeksi kysyit, miten voin?

Hän ei vastannut.

Koska hänellä ei ollut vastausta.

Sinä päivänä hän lähti.

Ilman hyvästejä.

Ilman viestiä.

Kolmen päivän kuluttua pankki soitti minulle.

Hän oli yrittänyt nostaa säästöni ilman lupaani.

Tunsin, kuinka maa petti jalkojeni alta.

Hän petti minut.

Illalla hän palasi.

— Ilmoititko minusta pankille?! — hän huusi.

— Suojelin itseäni, — vastasin rauhallisesti.

Katsoimme toisiamme kuin vieraat.

— Lähden, — sanoin.

— Minne?

— Omaani elämään.

Kuukautta myöhemmin istuin lentokoneessa.

Minulla ei ollut luksushotellia. Ei meren päällä olevaa bungalowia.

Mutta minulla oli vapaus.

Heräsin aaltojen ääneen. Kirjoitin ajatuksiani. Hymyilin.

Olin taas elossa.

Hän kirjoitti minulle.

Pyysi.

Syytti.

Minä vaikenin.

Koska olin vihdoin valinnut itseni.

Joskus rakkaus ei kuole pettämiseen.

Se kuolee jatkuviin „odota“, „myöhemmin“, „ei nyt“.

Ja eräänä päivänä ymmärrät: sinusta ei ole enää mitään jäljellä.

Tämä tarina ei kerro lomasta.

Se kertoo naisesta, joka löysi itsensä uudelleen.