Puhelimen toisessa päässä ei kuulunut huokauksia eikä paniikkia. Vain lyhyt tauko — sellainen hiljaisuus, joka kertoo, että tilanne on vakava.
— Vahvistatteko, että lentoemäntä koski lapseenne ilman suostumustanne?
— Kyllä.
— Tiedättekö hänen nimensä?
— Hän esittäytyi Danaksi. Matkustamohenkilökunnan esimies.

Katsoin lasin läpi lentokonetta. Se liikkui hitaasti pois portilta. Sen sisällä istui kaksisataa matkustajaa — ihmisiä, jotka hetkeä aiemmin olivat katsoneet hiljaa, kuinka äidiltä vietiin lapsi.
— Kääntäkää kone takaisin, ääni sanoi rauhallisesti. — Välittömästi.

En itkenyt. Leo painautui rintaani vasten, nyyhkytti yhä, hänen pieni kehonsa vapisi. Mutta sisälläni jokin muuttui. Se ei ollut enää pelkoa. Ei häpeää. Vaan kylmää, kirkasta päättäväisyyttä.

Kolmen minuutin kuluttua kiitotietä pitkin juoksi kaksi tummaan pukuun pukeutunutta miestä ja nainen lentokentän turvallisuudesta. Hetkeä myöhemmin lennonjohto antoi määräyksen: lento 302 pysäytettiin. Matkustamossa kuului tyytymätöntä mutinaa. Kukaan ei vielä ymmärtänyt, ettei kyse ollut tavallisesta viivästyksestä.

Koneen ovi avattiin uudelleen.
Mutta ei minua varten.

Ensimmäisenä koneesta talutettiin Dana. Hänen huoliteltu hymynsä oli poissa. Kasvot olivat kalpeat. Hän yritti puhua, mutta vartijat pitelivät jo hänen käsivarsiaan. Hänen jälkeensä tuli kapteeni — vaalea ja hikinen. Sitten lentoyhtiön edustaja. Ja vielä muita, matkustajille tuntemattomia henkilöitä.

Seisoin hieman syrjemmällä, Leo tiukasti sylissäni, kun kuulin aplodit. Epäröivät. Myöhästyneet. Sellaiset, jotka eivät enää korjaa mitään.

— Rouva, sanoi mies, jolla oli pääinspektorin tunnus, — meidän on kirjattava kertomuksenne.
— Kirjatkaa kaikki, vastasin rauhallisesti. — Ja lisätkää: laiton vauvan haltuunotto, psyykkinen väkivalta, toimivallan ylitys ja turvallisuusmääräysten rikkominen.

Hän katsoi minua hetken.
— Oletteko asianajaja?
— En, vastasin katsoen lentokonetta. — Olen osakkaana yhtiössä.

Yksi sana. Se vaikutti enemmän kuin mikään huuto.

Tunnin sisällä koko lentokenttä kuohui. Lento viivästettiin toistaiseksi. Matkustajia siirrettiin muille lennoille. Tutkintaryhmä työskenteli matkustamossa. Kameratallenteet ladattiin. Todistajia kuultiin.
Ja Dana vietiin pois — ilman aplodeja.

Minulle tarjottiin yksityinen lounge. Uusi lento. Rahallinen hyvitys.
Kieltäydyin kaikesta.

— Lennän tällä koneella, sanoin tyynesti. — Kun miehistö on vaihdettu.

Kun nousimme uudelleen koneeseen, matkustamossa vallitsi painostava hiljaisuus. Leo nukkui. Kukaan ei katsonut minua ärtyneenä. Katseet kääntyivät pois. Jotkut häpeästä.

Kapteeni tuli henkilökohtaisesti matkustamoon.
— Lentoyhtiön puolesta…
— Ei tarvitse, keskeytin hänet. — Lentäkää vain. Ammattimaisesti.

Nousimme ilmaan.

Kaksi päivää myöhemmin tapaus oli uutisissa.
Kolme päivää myöhemmin kansainvälisissä otsikoissa.
Viikon kuluttua Dana irtisanottiin kirjauksella, jota hän ei koskaan saa pois ansioluettelostaan.
Kuukauden päästä lentoyhtiö muutti käytäntöjään lapsiperheiden osalta.

Ja minä?
Sain vihdoin halata miestani. Hän oli pitkään hiljaa ja sanoi sitten:
— Olen ylpeä sinusta.

Mutta kaikkein ylpein olen siitä, että poikani kasvaa maailmassa, jossa vauvaa ei voi repiä äidin sylistä muiden “mukavuuden” vuoksi.

Sillä sinä päivänä, siinä lentokoneessa, ymmärsin yhden asian:
joskus matkustamon hiljaisuus on vaarallisempaa kuin lapsen itku.