Ehkä lääkkeiden vaikutuksesta. Ehkä uupumuksesta. Tai siitä ymmärryksestä, ettei paluuta enää ollut.

Nostin puhelimen.

”Minun ei tarvitse”, sanoin vapisevalla äänellä. ”Sinä sanoit sen jo.”

Painoin toistoa.

Hänen oma äänensä täytti huoneen. Kylmä. Välinpitämätön. Paljastava.

Hiljaisuus sen jälkeen oli musertava.

Hän alkoi huutaa, että se oli valhetta, että minä olin hullu. Vartijat veivät hänet pois. Hänen äänensä katosi käytävään.

Odotin helpotusta. Voiton tunnetta.

Sen sijaan tunsin tyhjyyttä. Kuin talo tulipalon jälkeen — yhä pystyssä, mutta sisältä palanut.

”Teit oikein”, lääkäri sanoi hiljaa. ”Et ole enää yksin.”

Silloin kyyneleet tulivat. Eivät heti. Eivät näyttävästi. Vaan syvältä. Jokainen nyyhkäys sattui. Hän ei sanonut mitään. Hän vain jäi.

Myöhemmin tuli poliisi. Sosiaalityöntekijä. He puhuivat turvapaikoista, suojelusta, uudesta elämästä, jota en ollut koskaan kuvitellut eläväni.

Kun aamu alkoi sarastaa, ymmärsin jotakin, mikä oli yhtä aikaa pelottavaa ja vapauttavaa.

Ensimmäistä kertaa vuosiin minä pelkäsin.

Ja hän ei enää ollut siellä rangaistakseen minua siitä.

Sota oli alkanut.

Mutta tällä kertaa en käynyt sitä yksin.