hengästynyttä, katkonaista hengitystä ja outoa kahinaa, kuin joku olisi repinyt laatikoita auki tai sullonut tavaroita laukkuun kiireessä. Sitten kuului tukahtunut, vapiseva kuiskaus:

– Hän on poissa.

Tunsin vatsani kiristyvän. Alan ei ollut mies, joka herätti pelkoa. Hän oli itsekäs, manipuloiva ja kykeni satuttamaan, kyllä. Mutta pelästyttämään? Ei koskaan. Ei ainakaan Staceyä. Silti hänen äänessään oli jotain jääkylmää, jotain, joka sai ihoni nousemaan kananlihalle.

– Mitä tarkoitat, että hän on poissa?

– Hän lähti noin tunti sitten – Stacey mutisi katkonaisesti. – Sanoi vain tarvitsevansa ilmaa. Mutta hän ei ottanut puhelinta. Ei lompakkoa. Auto on edelleen tallissa. Ja… ja hän jätti lapun.

Lappu. Lappuja ei jätetä, kun mennään kävelylle. Lappu jätetään, kun ei ole enää aikaa puhua.

– Mitä siinä luki?

Hetken oli hiljaista, ja sitten ääni murtui:

– Hän kirjoitti: ”Anteeksi. Kysy häneltä.”

Maailma tuntui pysähtyvän. Ei ääniä, ei ajatuksia, pelkkä raskas tyhjyys.

– Keneltä? – pakotin itseni kysymään.

Stacey melkein kiljaisi:

– Sinulta! Hän kirjoitti, että minun pitää kysyä SINULTA! Mitä sinä tiedät?! Miksi hän jättäisi tällaisen viestin?!

En vastannut. En siksi, ettei minulla olisi ollut sanoja — minulla oli liikaa. Mutta jokin rintani sisällä taipui ja murtui samaan aikaan, kuin vanhat, suljetut ovet olisivat avautuneet väkisin.

Olin nimittäin kuullut nämä sanat ennenkin.

Ei paperilla, vaan sinä yönä, jolloin Alan istui taloni edessä jalkakäytävällä, juuri eromme jälkeen. Hän oli humalassa, uupunut ja ensimmäistä kertaa elämässään heikko. Se oli ainoa kerta, kun näin hänen itkevän. Ainoa kerta, kun hänen äänensä särkyi.

Hän sanoi silloin:

”Jonain päivänä he kysyvät sinulta. Silloin ymmärrät. Mutta silloin on liian myöhäistä.”

Silloin en välittänyt. Suljin oven hänen edestään.

Mutta nyt Stacey seisoi keskellä omaa elämäänsä, oman vihkisormuksensa kanssa, ja toisti samat sanat — vain eri tavalla.

– Missä tytöt ovat? – kysyin terävästi.

Hän säpsähti. – Mitä tekemistä tällä on heidän kanssaan?

– Stacey. Missä he ovat?

– Äitini luona – hän vastasi nopeasti. – He nukkuvat. He ovat kunnossa. Voisitko selittää, mitä tapahtuu?!

– Lähetä kuva siitä lapusta.

Kolme sekuntia. Sitten puhelin värähti. Kuvassa näkyi ryppyinen muistilappu ja kiireinen käsiala:

Anteeksi. Kysy häneltä. Ole kiltti.

”Ole kiltti.” Alan ei koskaan sanonut niin. Ei minulle, ei kenellekään. Se sana tuntui vieraalta ja väärältä — kuin se ei kuuluisi hänen suuhunsa lainkaan.

– Stacey – aloitin varovasti –, onko Alan käyttäytynyt viime aikoina oudosti? Myöhäisiä puheluja? Salaa tehtyjä lähtöjä? Suljettuja ovia?

Hän naurahti — mutta se ei ollut naurua, vaan paniikkia. – Hän puhui vastuusta, seurauksista ja ajasta, joka ”lähestyy”. Luulin, että hänellä oli huono omatunto lapsista!

Huono omatunto ei saa miestä katoamaan ilman puhelinta ja rahaa.

Mutta pelko saa.

– Istu nyt autoon – sanoin. – Mene äitisi luo. Älä odota häntä. Älä jää taloon. Lähde heti.

Tuli pitkä hiljaisuus. Ja sitten, hiljaa ja katkonaisesti:

– Sinä tiedät jotakin.

En sanonut mitään. Suljin puhelimen.

Yö oli musta ja kylmä. Kaupunki oli tyhjä, katuvalot kalpeita. Ajoin liian kovaa, sydän hakkasi kylkiluihin. Tunsin, että jokin näkymätön oli liikkeessä — jokin, joka oli odottanut oikeaa hetkeä jo pitkään.

Kun saavuin Stacey’n äidin talolle, hän seisoi ovella. Kalpea, silmät laajentuneina, kädet täristen.

– Sano se – hän kuiskasi.

Istahdin ja hengitin syvään.

Sitten kerroin.

Kerroin, ettei Alan ollut vain konttorimies. Että hän käsitteli asiakirjoja, joiden nimiä ei koskaan lausuttu ääneen. Että kolme kuukautta ennen avioeroa kotiovelleni ilmestyi mies mustassa puvussa. Hän ei esittäytynyt. Ei selittänyt mitään. Hän vain laski pöydälle käyntikortin.

Siinä ei ollut nimeä. Ei yritystä. Vain yksi puhelinnumero.

Kun soitin siihen, matala miesääni sanoi:

”Pitäkää lapsenne lähellä. Teidän omaksi parhaaksenne.”

Ja katkaisi puhelun.

Selitin, että siitä lähtien Alan lakkasi nukkumasta. Hän tarkisti ikkunat, tuijotti kadulle, säpsähti joka kerta, kun pysäköity auto oli liian kauan talon edessä. Hänen silmänsä muuttuivat väsyneiksi ja varjoisiksi, kuin joku olisi laskenut päiviä hänen puolestaan.

Stacey painoi kätensä kasvoilleen.

– Mitä hän haluaa sinulta? – hän nyyhkäisi.

Pudistin päätäni.

– Ei mitään. Hän haluaa, että suojaan tytöt.

Stacey kohotti katseensa, äänessään vihaa ja epätoivoa:

– Minä olen hänen vaimonsa! Hänen pitäisi kertoa minulle!

Katsoin häntä suoraan silmiin ja sanoin totuuden:

– Hän tietää, että minä teen sen. Ilman kysymyksiä. Ilman tekosyitä. Vaikka se maksaisi mitä tahansa.

Siinä pienessä eteisessä, himmeän lampun alla, kaksi naista ymmärsi saman asian: