Se päivä, jolloin hänen hengityksensä hiljeni, jäi ikuisesti mieleeni. Tuntui kuin koko elämä olisi pysähtynyt ja huoneeseen olisi jäänyt vain tyhjyys. Hänen kuolemansa jälkeen myös oma terveyteni alkoi heiketä. En enää jaksanut kävellä yksin kauppaan, en voinut nostaa edes kevyttä pyykkikoria ilman hengästymistä. Lääkärit suosittelivat, etten eläisi yksin — tarvitsin kuntoutusta, lääkitystä ja päivittäistä apua.

Poikani Marko ja hänen vaimonsa Laura ehdottivat silloin, että muuttaisin heidän luokseen. Olin kiitollinen ja otin tarjouksen vastaan. Myin oman taloni, joka oli liian suuri ja raskas ylläpitää, ja suurin osa myyntivoitosta päätyi Markolle ja Lauralle. He sanoivat, että rahaa tarvittiin kodin remontointiin, jotta minulle saataisiin oma huone ja rauhallinen tila. Minulle se oli luonteva ratkaisu — ajattelin tekeväni sen perhettä varten.

Vuosien ajan tein kaiken, mihin pystyin. Laitoin ruokaa, pesin pyykkiä, imuroin, järjestelin lasten lelut, autoin läksyissä, vein heidät kouluun, katsoin heidän peräänsä kun olivat kipeitä ja laitoin heidät iltaisin nukkumaan. En koskaan valittanut, ja olin vilpittömästi iloinen, että pystyin auttamaan. Laura työskenteli paljon ja minä täytin hänen paikkansa kotona.

Mutta silti Laura pysyi kylmänä. Hän puhui minulle lyhyesti, katsoi usein ohitseni ja antoi ymmärtää, että olin vain ylimääräinen esine talossa. Hänen välinpitämättömyytensä sattui enemmän kuin mikään loukkaava sana olisi voinut.

Sitten tuli päivä, joka mursi kaiken. Marko kuoli äkillisesti liikenneonnettomuudessa. Sain tiedon puhelimitse, ja jo sillä hetkellä tiesin, että maailmani oli kokenut toisen suuren menetyksen. En muista poliisiasemaa, en muistojen läpikäyntiä, en hautajaisjärjestelyjä — muistan vain hiljaisuuden, joka oli niin raskas, etten pystynyt hengittämään kunnolla.

Hautajaisten jälkeen, ennen kuin kukat ehtivät kuihtua, Laura tuli luokseni olohuoneeseen. Hänen ilmeessään ei ollut surua eikä myötätuntoa.

– Helena, en halua, että jäät tänne asumaan, hän sanoi tasaisella äänellä. – Tämä on minun kotini ja tarvitsen omaa tilaa.

Katsoin häntä hetken, luullen kuulleeni väärin.

– Mutta… minne minä menisin? Minulla ei ole enää taloa, eikä terveyteni anna myöten elää yksin, sanoin hiljaa. – Anna minulle edes vähän aikaa järjestää asioita…

Laura kohautti olkapäitään kuin asia ei olisi koskettanut häntä lainkaan.

– Se oli Markon idea, että muutit tänne. Minä en halunnut tätä koskaan.

Lain mukaan talo oli kokonaan hänen omistuksessaan. Minulla ei ollut säästöjä, ei omaisuutta, ei tukea eikä enää poikaa, joka olisi puolustanut minua. Seuraavana aamuna kaikki tavarani oli viety ulko-ovelle — huolellisesti pakattuna, kuin olisin ollut vieras, joka poistui hotellista. Mukana oli jopa kehystetty kuva Markosta.

Niin minä lähdin. Ei ollut riitaa, ei huutoa — vain hiljainen poistuminen, johon ei liittynyt yhtään katsetta perään.

Päädyin lopulta kodittomien suojapaikkaan. Pieni metallinen sänky, kulunut patja, karkea peitto ja ympärillä ihmisiä, jotka kantavat omia tragedioitaan. Päivät muuttuivat pitkiksi ja raskaiksi. Tuntui, ettei ajalla ollut enää merkitystä.

Eräänä iltapäivänä suojapaikan ovesta astui pitkä mies ja kysyi nimeäni. Hän lähestyi varovaisesti, aivan kuin pelkäisi, että särkyisin yhdestä väärästä sanasta.

– Olen Antti, hän sanoi hiljaa. – Työskentelin poikasi kanssa.

En tunnistanut häntä, mutta jokin hänen kasvoissaan tuntui tutulta. Sen jälkeen hän veti takkinsa taskusta valkoisen kirjekuoren, jossa luki nimeni.

– Marko pyysi minua antamaan tämän sinulle, jos hänelle sattuisi jotain.

Avasin kirjekuoren vapisevin käsin. Pieni avain putosi syliini. Sitten luin kirjeen, joka oli kirjoitettu Markon käsialalla: