”Olemme täällä rouva Milleriä varten.”

Carla kalpeni saman tien. En ollut nähnyt häntä kertaakaan peloissaan sen jälkeen, kun isäni kuoli. Hän oli aina kylmä, välinpitämätön ja ylivertainen. Nyt hänen kätensä tärisi, kun hän laski kahvikuppinsa työpöydälle.

”Mistä on kyse?” hän kysyi terävällä äänellä — sillä samalla äänellä, jota hän käytti aina minua kohtaan, kuin olisin ollut joku tottelematon lapsi.

Poliisi ei hätkähtänyt.

”Olemme saaneet ilmoituksen alaikäisen henkilökohtaisten tavaroiden tahallisesta tuhoamisesta, sekä verbaalisesta ja henkisestä kaltoinkohtelusta. Tarvitsemme teidät asemalle kuulusteluun.”

Carla kääntyi puoleeni ja tuijotti minua epäuskoisesti.

”Sinä soitit poliisit?” hän sihahti.

En ehtinyt vastata, kun oviaukosta kuului ääni:

”En. Minä soitin.”

Se oli naapuri — rouva Laaksonen. Hiljainen leski kadun toiselta puolelta, joka kasteli kukkansa joka aamu ja poistui sunnuntaisin kirkkoon. Olimme vaihtaneet vain muutamia sanoja aiemmin, mutta nyt hän seisoi suorana, katse terävänä.

”Kuulin kaiken,” hän sanoi tiukasti. ”Tämä tyttö suree isäänsä, ja te kohtelette häntä kuin roskakoria. Kun näin poliisiauton, viitoitin sen pysähtymään.”

Carla nauroi hermostuneesti — ontto, pakotettu ääni, joka ei sopinut tilanteeseen.

”Aiotaan muka pidättää minut jonkun rumiluksen takia? Aivan järjetöntä!”

Toinen poliisi astui askeleen lähemmäksi.

”On tullut myös muita huolia käyttäytymisestänne miehenne kuoleman jälkeen. Teidän on tultava mukaan.”

Carla oli hetken hiljaa, suutaan raottaen kuin etsien sanoja. Sitten poliisit ottivat hänet käsivarsista ja veivät ovelle. Hänen ohittaessaan minut, hän kuiskasi jääkylmällä äänellä:

”Luulitko, että tämä muuttaa jotain? Sinä et ole mitään. Et ollut sitä edes hänen kanssaan.”

Sitten auton ovi paiskattiin kiinni ja siniset ja punaiset valot täyttivät koko talon — lattiat, seinät, portaikon ja isäni solmioiden revityt palaset, jotka lojuivat pitkin lattiaa.

Poliisit ottivat valokuvia ja keräsivät solmionpalat todisteiksi. Sitten he poistuivat. Rouva Laaksonen laski lempeästi kätensä olalleni. Hän ei sanonut tyhjiä lohdutusfraaseja kuten ”se siitä vielä iloksi muuttuu”. Hän vain sanoi:

”Tulet yöksi meille.”

Nielaisin ja nyökkäsin. En jaksanut esittää vahvaa.

Sinä yönä nukuin hänen olohuoneessaan. Huone oli täynnä vanhoja valokuvia, kirjoja ja villapeittoja. Hän keitti teetä ja antoi minun puhua. Kerroin isästäni, hautajaisista, solmioista, siitä miten Carla heitti kaiken pois kahden viikon sisällä ja siitä, miten ompelin solmioista hameen, jotta voisin viedä palan isää mukanani.

Rouva Laaksonen kuunteli loppuun asti keskeyttämättä.

Lopulta hän sanoi hiljaa:

”Isäsi rakasti sinua. Hyvä isä ei koskaan haluaisi lapsensa kärsivän näin.”

Silloin romahdin. Itkin hänen villatakkiinsa asti, kunnes kurkkuni oli kipeä ja silmäni turvoksissa.

Seuraavana päivänä paikalle tuli sosiaalityöntekijä. Carla ei ollut päässyt vapaaksi. Kävi ilmi, että asia oli paljon vakavampi kuin olin kuvitellut. Naapurit olivat kuulleet huutamista. Opettajani olivat huomanneet muutoksen käytöksessäni. Ja kun isäni oli vielä elossa, hän oli yrittänyt siloitella kaiken, ettei kukaan näkisi totuutta.

Nyt ei ollut enää ketään peittämässä asioita.

Minut sijoitettiin väliaikaisesti rouva Laaksosen luo. Ja sinä yönä nukuin ensimmäistä kertaa kuukausiin ilman painajaisia.

Mutta solmioiden tarina ei ollut ohi.

Poliisit palauttivat minulle ne revityt kappaleet. Ne olivat pieniä, epäsäännöllisiä kangaspaloja — raidallisia, pisteellisiä, sinisiä, viininpunaisia. Jokainen niistä liittyi johonkin muistojeni kohtaan.

Pesin palaset käsin kylmässä vedessä. Osa päästi väriä, osa rispaantui lisää. Sitten kuivasin ne ja levitin keittiön pöydälle.

Hame oli mennyttä. Mutta sain uuden ajatuksen.

Leikkasin suuren mustan kankaan ja aloin ommella solmionpaloja siihen patchwork-tekniikalla. Vinosti, epätasaisesti, ilman suunnitelmaa. Kuvioiden ei kuulunutkaan sopia yhteen — suru ei koskaan ole siistiä ja tasaista.

Kun koulujen kevättanssien ilta koitti, puin päälleni yksinkertaisen mustan mekon ja sidoin uuden luomukseni harteilleni. Se ei ollut hame — se oli pitkä muistoista tehty viitta.

”Isä pitäisi tästä,” kuiskasin peilille.

Kun astuin saliin, ihmiset hiljenivät. Ei siksi, että olisin ollut kaunis tai suosittu, vaan koska he näkivät tarinan, joka roikkui hartioillani.

Jotkut kyselivät hiljaa. Jotkut itkivät. Jotkut vain nyökkäsivät ymmärtävästi.

Yksi opettaja pyysi minua käytävälle ja sanoi:

”Se, mitä teit, vaatii rohkeutta. Sellaista rohkeutta, jota monilla aikuisillakaan ei ole.”

Tanssien jälkeen menin ulos hengittämään ilmaa. Tuuli liikutti viittaa, ja solmionpalat kahisivat kevyesti.

Silloin kuulin äänen takanani:

”Hän olisi ylpeä sinusta.”

Käännyin. Rouva Laaksonen hymyili.

Hänen ei tarvinnut sanoa isäni nimeä. Tiesin, kenestä oli kyse.