Asfaltti oli yhä märkä yön sateen jäljiltä, ilma poltti keuhkojani, mutta en pystynyt pysähtymään. Baxter juoksi edelläni ja kääntyi vähän väliä katsomaan, aivan kuin varmistaakseen, että seurasin häntä yhä, etten ollut luovuttanut. Hänen liikkeissään oli outoa päättäväisyyttä – kuin hän olisi tiennyt tarkalleen, minne oli menossa.

Jätimme kotikatumme taakse ja saavuimme tielle, joka kulki metsän reunaa pitkin. Siellä se oli. Se kirottu mutka. Paikka, jota olin yrittänyt kaksi viikkoa pyyhkiä mielestäni, siinä kuitenkaan onnistumatta. Se eli sisälläni kuin avoin haava.

Kun näin vääntyneen kaiteen ja tummat jäljet tiessä, jalkani pettivät. Baxter pysähtyi. Hän laski keltaisen villapaidan maahan ja alkoi kaapia tien reunaa tassuillaan. Hän vinkui hiljaa – ääni oli lähes inhimillinen ja viilsi sydäntäni.

– Ei… ole kiltti… ei tätä… kuiskasin.

Polvistuin hänen viereensä. Käteni vapisivat, mutta aloin kaivaa hänen kanssaan, tietämättä miksi. Maa oli pehmeää, kuin sitä olisi äskettäin pengottu. Sormiani särki, kynnet murtuivat – ja sitten tunsin jotakin kovaa.

Se oli pieni maalauslaatikko. Tiesin heti, mikä se oli. Lily oli liimannut siihen kultaisen tähden. Sisällä olivat hänen piirroksensa. Rypistyneitä, mullalla tahriintuneita, mutta ehjiä. Talo. Aurinko. Me kolme ja Baxter vierellämme – kaikki hymyilevinä. Viimeisessä piirroksessa oli lapsellisella, horjuvalla käsialalla kirjoitettuna:
“Äiti, jos olet surullinen, katso tänne.”

Jokin murtui sisälläni. Huusin. Se oli huuto, jota olin pidätellyt onnettomuuspäivästä lähtien. Puristin laatikkoa rintaani vasten ja keinutin itseäni tien reunassa kuin eksynyt lapsi. Baxter istui viereeni ja laski päänsä polvilleni.

Silloin ymmärsin. Hän oli ollut siellä sinä päivänä. Onnettomuuden jälkeen hän oli riuhtaissut itsensä irti hihnasta ja juossut pois. Luulimme hänen paenneen pelosta. Mutta ei. Hän oli palannut. Hän oli löytänyt sen, mikä Lilystä oli jäljellä. Hän oli piilottanut sen. Vartioinut. Kaksi pitkää viikkoa.

En tiedä, kuinka kauan istuimme siellä. Kun palasin kotiin, aurinko oli jo laskemassa. Talo oli yhä hiljainen, mutta hiljaisuus oli muuttunut. Se ei ollut enää tyhjää. Ei kuollutta.

Illalla levitin Lilyn piirustukset pöydälle, juuri siihen, missä hänen värikynänsä ennen olivat. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan itkin en pelkästään kivusta, vaan myös rakkaudesta. Siitä rakkaudesta, joka ei katoa, vaikka kaikki muu sortuisi.

Mieheni seisoi takanani sanattomana. Kun näytin hänelle piirrokset, hän kääntyi pois ja alkoi itkeä. Ensimmäistä kertaa onnettomuuden jälkeen. Istuimme vierekkäin, käsi kädessä, ja se pohjaton kuilu välillämme tuntui hieman pienemmältä.

Lily ei palaa. Ei koskaan. Mikään ei muuta sitä. Mutta sinä päivänä ymmärsin, ettei hän jättänyt meille vain kipua. Hän jätti merkin. Muistutuksen. Ja uskollisen koiran, joka oli vahvempi kuin ihmisen epätoivo.

Joskus juuri ne, joilta vähiten odotamme, vetävät meidät pois syvimmästä pimeydestä. Ja rakkaus – vaikka hauras, vaikka liian aikaisin katkennut – löytää aina tiensä takaisin.