Kello oli hieman yli kolme aamuyöllä.

Näyttö syttyi.

Hänen nimensä.

Stacey.

Se sama nainen, joka oli mennyt naimisiin entisen mieheni kanssa.
Miehen, jonka kanssa olin elänyt seitsemän vuotta.
Kahden pienen tyttäremme isän — viisivuotiaan ja nelivuotiaan —, joka oli jättänyt meidät kuin emme olisi koskaan merkinneet hänelle mitään.

Makasin hetken liikkumatta. Osa minusta halusi antaa puhelimen soida, antaa kaiken mennä ohi. Mutta jokin levoton, raskas tunne rinnassani pakotti minut vastaamaan.

— Haloo? — sanoin hiljaa.

Vastaus ei ollut tervehdys.

Se oli huuto.

Raaka, paniikin repimä ääni, kuin joku olisi juossut henkensä edestä.

— TARVITSEN SINUA! — hän huusi. — ET YMMÄRRÄ, TÄMÄ KOSKEE SINUA ENEMMÄN KUIN LUULETKAN!

Istuin sängyssä suorana. Sydämeni hakkasi niin kovaa, että tunsin sen koko kehossani.

Stacey ei ollut soittanut minulle vuoteen.
Ei sen jälkeen, mitä hän teki.
Ei sen jälkeen, kun hän valitsi miehen, joka murskasi perheeni.

— Mitä tapahtuu? — kysyin jännittyneenä.

Toisessa päässä kuului katkonaista hengitystä.

— Hän… hän ei ole se, joksi luulin, — Stacey kuiskasi. — Älä katkaise puhelua. Tiedän, ettei minulla ole oikeutta soittaa sinulle, mutta minulla ei ole ketään muuta.

Ironia sattui fyysisesti.

Hän tiesi jokaisen kyyneleni.
Jokaisen valheen, jonka tuo mies oli minulle syöttänyt.
Jokaisen yön, jolloin olin hajonnut avioeron jälkeen.

Ja nyt hän itki saman miehen vuoksi.

— Sinä sanoit, että hän oli muuttunut, — vastasin kylmästi. — Sinä sanoit, että vika oli minussa. Että minä en ollut tarpeeksi hyvä hänelle.

Linjalta kuului hiljaisuus. Sitten hänen äänensä värisi.

— Hän löi minua.

Suljin silmäni.

Muisto iski päin kasvoja: minä peilin edessä, peittämässä mustelmaa meikillä ja vakuuttamassa itselleni, että se oli vain hetkellinen raivonpuuska. En ollut kertonut siitä kenellekään. En edes hänelle.

— Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, — Stacey jatkoi. — Ajattelin aina, että jos olisin rauhallisempi, parempi… hän lopettaisi.

Käteni tärisivät.

— Missä olet nyt? — kysyin.

— Autossa. Lähdin, kun hän nukkui. Mutta hän uhkasi minua. Hän sanoi, että jos lähden, hän kostaa sinulle. Että hän vie lapsesi. Että hänellä on “todisteita”.

Silloin pelko muuttui raivoksi.

Tiesin täsmälleen, mitä hän tarkoitti. Valheita. Manipulaatiota. Keksittyjä tarinoita. Olin elänyt sen jo kerran.

— Hän tekee aina niin, — sanoin päättäväisesti. — Ensin hän rikkoo sinut, sitten hän pelottelee.

Stacey alkoi nyyhkyttää.

— Miksi et estänyt minua? — hän huusi. — Sinä tunsit hänet paremmin kuin kukaan!

Se kysymys sattui enemmän kuin mikään muu.

— Yritin, — vastasin hiljaa. — Mutta sinä halusit uskoa häntä. Aivan kuten minä joskus.

Olimme hiljaa. Kaksi naista, joita yhdisti sama mies. Sama kipu.

— Voitko tulla hakemaan minut? — hän kuiskasi.

Katsoin kelloa. 3.27. Viereisessä huoneessa tyttäreni nukkuivat. Lapset, jotka heidän isänsä oli hylännyt epäröimättä.

— Kyllä, — sanoin. — Mutta tällä kertaa teemme kaiken oikein.

Hain hänet ja ajoimme suoraan poliisiasemalle. Ilman huutoa. Ilman draamaa. Hän pelkäsi. Minä en enää.

Pahinta hän oli jo tehnyt minulle. Ja minä olin selvinnyt.

Viikon kuluttua hän haki avioeroa.
Kuukauden päästä määrättiin lähestymiskielto.
Ja vähitellen hänen täydellinen kulissinsa mureni.

Hän jäi taas yksin.

Kerran Stacey sanoi minulle lauseen, jota en koskaan unohda:

“Kaikkein hirveintä ei ollut se, että hän tuhosi avioliittoni. Vaan se, että minä tuhosin ystävyytemme hänen takiaan.”

Emme ole enää samanlaisia. Ehkä emme voi olla. Mutta joskus elämä käyttää toisten kipua opettaakseen meille totuuden:

jotkut miehet eivät muutu.
he vain vaihtavat uhria.

Ja jos vaistosi varoittaa sinua — kuuntele sitä.
Koska puhelu kolmen aikaan yöllä ei ole koskaan sattumaa.
Se on usein viimeinen varoitus.