Hänen kätensä vapisivat niin voimakkaasti, että setelit putosivat lattialle. Hän kumartui, poimi ne yksi kerrallaan ja tuijotti sanoja, jotka olin kirjoittanut tärisevällä kädelläni suoraan rahoihin.

”Tämä on rakkauteni hinta. Loput olet jo ottanut.”

Huoneeseen laskeutui raskas, painostava hiljaisuus. Näin hänen silmissään vilahtelevan tunteita: vihaa, pelkoa… ja jotain muuta. Ehkä häpeää. Mutta se katosi nopeasti ahneuden alle, joka oli ohjannut häntä jo vuosia.

– Oletko tosissasi?! hän huusi. – Viisikymmentä dollaria?! Missä loput ovat? Ne rahat kuuluvat minulle!

Istuin hitaasti sängyn reunalle. Ensimmäistä kertaa vuosiin en tuntenut itseäni heikoksi tai avuttomaksi. Sisälläni vallitsi outo rauha. Kylmä, vakaa, järkkymätön. Sellainen, joka syntyy vasta, kun kaikki on jo menetetty.

– Sinulleko? toistin hiljaa. – Luuletko todella, että sinulla on oikeus yhtään mihinkään?

Hän astui lähemmäs, seisoi yläpuolellani uhkaavasti. Silloin näin hänessä hänen isänsä – saman katseen, saman äänen, saman halveksunnan. Miehen, joka oli aikanaan kadonnut elämästämme jättäen jälkeensä vain tyhjyyden. Todd oli tullut hänen kaltaisekseen.

– Myin taloni sinun vuoksesi, jatkoin rauhallisesti. – Talon, jossa elin neljäkymmentä vuotta. Talon, jossa isoisäsi kuoli. Laitoin ruokaa, siivosin ja nielin nöyryytykset, sillä välin kun te kulutitte rahani luksushotelleihin ja matkoihin. Ja lopulta toit minut tänne. Hoivakotiin. Kuin olisin ollut tarpeeton esine.

– En pyytänyt sinua tekemään sitä! hän huusi. – Se oli sinun päätöksesi!

Hymähdin katkerasti.

– Niin oli. Koska rakastin sinua. Koska uskoin, että olisit erilainen. Ettet olisi kuten hän.

Hän vaikeni. Leukaperät kiristyivät.

– Raha, hän sihisi. – Missä loppu perinnöstä on?

Katsoin häntä suoraan silmiin. En enää anovana isoäitinä, vaan ihmisenä, joka oli viimein ottanut elämänsä takaisin omiin käsiinsä.

– Se ei ole sinua varten, sanoin vakaasti. – Lahjoitin kaiken hyväntekeväisyyssäätiölle. Sairaille lapsille. Hylätyille vanhuksille. Niille, jotka oikeasti tarvitsevat apua. Ihmisille, kuten minä.

Hän perääntyi kuin olisi saanut iskun.

– Sinulla ei ollut siihen oikeutta! hän karjui.

– Oli, vastasin tyynesti. – Koska se oli viimeinen asia, joka minulle vielä kuului: oikeus päättää itse.

Hän alkoi huutaa, solvaamaan, uhkailla oikeudella. Hoitajat kurkkivat ovesta sisään. Minä vain istuin ja katselin, kuinka hänen maailmansa mureni. Hänen suunnitelmansa. Hänen varmuutensa. Hänen valheensa.

Lopulta hän lähti. Oven suussa hän kääntyi vielä kerran.

– Tulet katumaan tätä. Kuolemaan asti. Yksin.

En vastannut. Koska tiesin jo silloin, että hän oli väärässä.

Muutamaa päivää myöhemmin sydämeni petti. Lääkärit juoksivat, laitteet piippasivat. Makasin sängyssä ja ajattelin, että loppu saattaisi olla lähellä. Ja ensimmäistä kertaa elämässäni en pelännyt.

Minulla oli vieraita. Ei Todd. Hän ei koskaan tullut takaisin. Käymässä kävi säätiön vapaaehtoisia. Vieraita ihmisiä, jotka tiesivät nimeni ja pitivät minua kädestä. Eräs nainen sanoi:

– Lahjoituksenne ansiosta pystyimme maksamaan lapsen leikkauksen. Hän selvisi.

Suljin silmäni ja itkin. En kivusta. Helpotuksesta.

Myöhemmin kuulin, että Natasha oli jättänyt hänet, kun ymmärsi, ettei rahaa enää ollut. Että Todd yritti haastaa oikeuteen ja hävisi. Että nyt hän elää yksin ja pyytää apua muilta.

Ja minä? Minä jäin tänne. Pieneen huoneeseen, josta avautuu näkymä puutarhaan. Neulon sukkia. En hänelle. Vaan niille, jotka ovat täällä kanssani. Unohdetuille ihmisille. Juomme teetä, nauramme ja kerromme tarinoita.

Joskus ajattelen sitä pientä poikaa, jota pidin aikanaan sylissäni. Tunnen sääliä häntä kohtaan. Mutta en enää syytä itseäni.

Rakkaus ei saa olla sokea. Ja vaikka juuri ne kaikkein läheisimmät pettäisivät, on silti mahdollista lähteä tästä maailmasta arvokkaasti.

Nimeni on Gloria. Olen 74-vuotias. Tämä ei ole tarina rahasta. Tämä on tarina äänestä, joka syntyi hoivakodin hiljaisuudessa. Äänestä, joka pystyy salpaamaan hengityksen niiltä, jotka koko elämänsä vain ottivat – eivätkä koskaan antaneet mitään takaisin.