Ei siksi, että elämä olisi siitä kadonnut, vaan siksi, että yksi korvaamaton läsnäolo puuttuu. Se lämmin, hiljainen sielu, joka oli aina siinä. Gömbice on poissa. Ja hänen mukanaan katosi osa meistä.
Kun kaikki oli ohi, jäi jäljelle hiljaisuus. Sellainen painava, lähes musertava hiljaisuus, jossa ymmärtää äkkiä, ettei kukaan enää vaadi rapsutuksia juuri sillä hetkellä, ettei kukaan katso anovasti saadakseen vielä yhden herkkupalan, eikä kukaan odota keittiön ovella. Kaikki katosi hetkessä ja jätti jälkeensä tyhjyyden, jolta ei voi paeta.
Hän taisteli koko elämänsä. Jo alusta lähtien kohtalo oli hänelle armoton. Yksi sairaus seurasi toista, kuin jatkuvana koettelemuksena. Moni olisi murtunut. Moni olisi menettänyt luottamuksensa. Mutta ei Gömbice. Hän otti kaiken vastaan samalla lempeydellä ja rakkaudella. Hän ei koskaan valittanut. Hän ei koskaan näyttänyt kipuaan. Hän vain eli. Ja rakasti.
Kivuliain mutta samalla lohdullisin ajatus on se, ettei hän ollut yksin. Viimeiseen hetkeen asti hän oli kanssamme. Hän kuuli äänemme, tunsi kosketuksemme, sai lempinaminsa. Hän oli turvassa. Rakastettuna. Tänään tämä tieto on ainoa asia, joka pitää meidät koossa.
Päätös, jonka jouduimme tekemään, oli yksi elämämme raskaimmista. Joskus rakkaus ei tarkoita taistelua hinnalla millä hyvänsä, vaan kykyä päästää irti. Tiesimme, että ajan venyttäminen olisi merkinnyt vain lisää kärsimystä. Eikä hän ansainnut sitä. Hän luotti meihin ehdoitta — ja meidän oli oltava tuon luottamuksen arvoisia.
Hän lähti rauhallisesti. Ilman pelkoa. Ilman tuskaa. Rakkaiden käsivarsien suojassa. Juuri niin kuin hänen kuului.
Nyt elämme muistoissa. Pienissä, mutta mittaamattoman arvokkaissa hetkissä. Jokainen katse, jokainen tapa, jokainen jaettu hetki on muuttunut aarteeksi. Ehkä aika pehmentää kipua. Mutta nyt se on vielä terävää ja todellista. Koska myös rakkautemme häntä kohtaan oli todellista.
Gömbice ei ollut “vain koira”. Hän oli osa perhettämme. Osa arkeamme. Valomme ja varjomme. Pieni, itsepäinen ja äärettömän rakastava sielu.
Ja jos on olemassa paikka, jossa kipua ei enää ole, jossa ei tarvitse enää taistella, uskomme hänen olevan siellä. Rauhassa. Turvassa. Rakastettuna. Ikuisesti.
Me muistamme. Ja rakastamme edelleen. Kivun läpi. Kyynelten läpi. Sillä tällainen rakkaus ei koskaan katoa. Se vain muuttaa muotoaan.