Aamun viileä ilma poltti rintaani, mutta en hidastanut. Päässäni pyöri vain yksi ajatus: mistä hän oli saanut Lilylle kuuluneen vaatteen?

Baxter juoksi kohti vanhaa puistoa kaupunginosan laidalla. Sinne, missä Lily rakasti istua ja piirtää. Siellä oli pieni puinen silta, kuluneita penkkejä ja suuri vaahtera, jonka alla hän vietti tuntikausia.

Kerran, juuri siinä paikassa, hän oli sanonut hiljaa:
”Äiti, vaikka en olisi enää täällä, sinä löytäisit minut silti.”

Olin silloin nauranut ja pyytänyt häntä olemaan sanomatta sellaisia asioita.

Nyt nuo sanat repivät sydäntäni.

Baxter pysähtyi äkisti. Hän laski keltaisen villapaidan maahan ja alkoi raapia märkää maata kiivaasti. Astuin lähemmäs ja näin sen.

Reppu, joka pilkisti mullasta. Pieni. Sininen. Etutaskussa keltainen tähti.

Lilyn reppu.

Polveni pettivät. Käteni vapisivat niin, että vetoketjun avaaminen oli vaikeaa. Sisällä oli hänen piirustuslehtiönsä. Sivut olivat hieman kosteat, mutta kuvat olivat säilyneet. Talo. Me kolme. Lily, hänen isänsä ja minä — kaikki hymyilemässä.

Kuvan yläpuolelle oli kirjoitettu kömpelöllä lapsen käsialalla:
”Vaikka en olisi täällä, olen silti lähelläsi.”

Sillä hetkellä maailma tuntui pysähtyvän.

En itkenyt. En huutanut. Istuin vain paikallani, kun Baxter tuli viereeni ja painoi päänsä olkapäätäni vasten. Hän tiesi. Hän oli tiennyt koko ajan.

Myöhemmin poliisi kertoi, että onnettomuuden jälkeen joku oli kerännyt tavaroita tien reunasta. Ilman ilmoitusta. Ilman jälkiä. Mutta Baxter tunnisti Lilyn tuoksun. Hän etsi häntä. Päivä toisensa jälkeen. Vielä silloinkin, kun me olimme jo hyvästelleet hänet.

Sinä iltana astuin ensimmäistä kertaa viikkoihin Lilyn huoneeseen. Otin hyllyltä toisen samanlaisen villapaidan. Painoin sen rintaani vasten ja ymmärsin jotain tärkeää: suru ei katoa. Se vain muuttaa muotoaan.

Kuukautta myöhemmin palasin puistoon. Kiinnitin vaahteraan pienen puisen kyltin, jossa luki:
”Tässä piirsi tyttö, joka rakasti elämää.”

Baxter seisoo yhä joka aamu oven luona ja katsoo kohti tietä. Joskus hän päästää hiljaisen vikinän. En enää estä häntä.

Sillä nyt tiedän —
jotkut sielut eivät koskaan lähde kokonaan.
Ne vain jäävät toisella tavalla.