– Pakata tavarani… – toistin hiljaa. Ääneni oli ontto, melkein vieras. – Tarkoitatko, että minun pitää lähteä?

Hän nyökkäsi. Rauhallisesti. Päättäväisesti. Liian kylmästi vasta täysi-ikäiseksi tulleelle.

– Tämä talo on minun, hän sanoi tyynesti. – Lain mukaan. Sinä järjestit kaiken itse. Sanoit aina, että halusit minun olevan turvassa. Nyt olen.

Tunsin, kuinka jalkani pettivät alta. Mielessäni vilahtivat muistot: allekirjoitetut paperit, lakimies, joka vakuutti kaiken olevan oikein, lause ”jos minulle joskus tapahtuu jotain”. En ollut koskaan ajatellut itseäni. Vain häntä.

– Kuka sai sinut uskomaan tähän? kysyin. – Kuka opetti sinulle, että ihmisen voi pyyhkiä elämästään näin helposti?

Hän käänsi katseensa pois.

– Et sinä koskaan ollut oikea äitini, hän sanoi hetken kuluttua. – Sinä tiesit sen aina.

Sanat viilsivät syvemmälle kuin mikään isku. Kolmetoista vuotta kasvatin häntä. Luovuin ihmissuhteista, urasta, omista haaveistani. En muuttanut pois, koska hän pelkäsi koulun vaihtoa. Elin hänen pelkojensa, kipujensa ja tulevaisuutensa kautta. Ja nyt olin ei mitään.

– Minä rakastin sinua, kuiskasin. – Ja rakastan yhä.

Hän kohautti olkiaan.

– Rakkaus ei anna oikeutta pitää kiinni sellaisesta, mikä ei kuulu sinulle.

Sinä yönä en nukkunut hetkeäkään. Kuljin talossa, jota olin pitänyt kotinani, ja kosketin seiniä, hyllyjä, valokuvia. Me kaksi meren rannalla. Hänen ensimmäinen koulupäivänsä. Lapsen piirros kömpelöllä tekstillä: ”äidille”. Kun pakkasin tavaroitani vanhaan matkalaukkuun, ymmärsin hitaasti: en menettänyt vain kattoa pääni päältä. Menetin koko elämäni.

Aamulla hän odotti jo ovella. Rauhallisena. Valmiina. Aikuisena.

– Olen puhunut asianajajan kanssa, hän sanoi. – Kaikki hoidetaan asiallisesti.

Asiallisesti. Sitä sanaa käytetään nykyään petoksesta, kun se tapahtuu lain puitteissa.

Lähdin ilman riitaa. Ilman huutoa. Koska jos olisin alkanut puhua, olisin murtunut kokonaan.

Kuukaudet kuluivat. Ensin asuin ystävän luona, sitten pienessä vuokrahuoneessa. Tein kahta työtä. Joskus heräsin yöllä varmana, että kuulin hänen askeleensa. En soittanut. En kirjoittanut. Tiesin, ettei hän halunnut sitä.

Sitten puhelin soi.

Hän itki. Oikeasti. Epätoivoisesti, särkyneellä äänellä.

– Minua pelottaa, hän nyyhkytti. – Pilasin kaiken. He halusivat vain talon. Rahat. Kun kaikki oli siirretty heidän nimiinsä, minulla ei ollut enää merkitystä.

Suljin silmäni. Hetkeksi maailma pysähtyi.

– Voisitko… hän epäröi. – Voisitko tulla?

Olin hiljaa pitkään. Liian pitkään.

– Tulen, sanoin lopulta. – En siksi, että minun täytyisi. Vaan siksi, että olen yhä ihminen.

Kun astuin takaisin siihen taloon, se tuntui tyhjältä. Vieraalta. Aivan kuten hän – katse sammunut, varmuus murentunut, ensimmäistä kertaa todella yksin.

En halannut häntä heti. Seisoin vain ja katsoin.

Joskus rakkaus ei tarkoita pelastamista. Joskus se on päätös jäädä, vaikka sinut olisi kerran jo pyyhitty pois.

Mutta on haavoja, jotka eivät koskaan parane kokonaan. Edes silloin, kun ovi avataan uudelleen.