Hiukset oli kammattu huolellisesti, kädet lepäsivät rauhallisesti sylissä. Mutta kaikkein hätkähdyttävintä ei ollut hänen olemuksensa — vaan täydellinen tyyneys.

Hänen vieressään, valkoisella lakanalla, oli siististi aseteltuja esineitä. Miehen omia tavaroita. Rannekello, jonka hän väitti unohtaneensa työpaikalle. Vyö. Kalvosinnapit. Ja puhelin. Se toinen puhelin, jonka hän uskoi olevan täysin salassa.

Kylmä aalto kulki miehen läpi.

— Huomenta, vaimo sanoi hiljaa ja katsoi häntä suoraan silmiin. Ei syytöksiä. Ei vihaa. Ei kyyneliä.

Mies avasi suunsa, mutta sanat jäivät kurkkuun. Kaikki valmiiksi keksityt selitykset murenivat saman tien. Tässä tilanteessa mikään niistä ei toiminut.

— Palasit myöhään, nainen jatkoi. — Minä odotin.

Mies otti askeleen taaksepäin, ikään kuin etsiäkseen pakotietä, mutta jalat eivät totelleet.

— Mistä… mistä sinä tiedät? hän kuiskasi.

— Mistä tiedän? nainen hymyili heikosti. — Luulitko todella, etten huomaisi mitään? Että voisin olla niin sokea? Että voisit vuosien ajan valehdella, tulla kotiin aamuyöllä toisen haju mukanasi — ja minä uskoisin kaiken?

Hän nousi hitaasti seisomaan, ilman kiirettä. Silloin mies näki hänet uudella tavalla. Ei väsyneenä eikä luovuttaneena, vaan selkeänä. Päättäväisenä. Etäisenä.

— Tiesin kaiken, nainen sanoi rauhallisesti. — Tytöstä. Öistä. Matkoista kaupungin laidalle. Tavasta, jolla nauroit siellä… kuten et ole täällä nauranut pitkään aikaan.

Mies aikoi puolustautua, sanoa jotakin, mutta nainen nosti kätensä.

— Odota. En ole vielä valmis.

Hän otti sängyltä puhelimen.

— Sinä yönä, kun sinä elätit keveyttäsi, minäkin olin hereillä.

Miehen sydän alkoi hakata.

— Soitin, nainen jatkoi. — Äidillesi. Esihenkilöllesi. Meidän pojallemme. Kerroin kaiken. Rauhallisesti. Ilman huutoa. Tiedätkö, totuuden kertominen on yllättävän helppoa silloin, kun ei enää odota mitään.

Miehen kasvot kalpenivat.

— Ja vielä yksi asia… nainen katsoi häntä pitkään. — Jätin avioerohakemuksen. Tänä yönä. Verkossa. Nykyään sekin käy nopeasti.

Huone tuntui pienenevän. Silloin mies ymmärsi: tämä ei ollut kohtaus. Ei uhkaus. Tämä oli loppu.

— Voit kerätä tavarasi, nainen sanoi tyynesti. — Kaappi on tyhjä. Kaikki on valmiina eteisessä. En rikkonut mitään. En halunnut kostaa.

Hän kulki miehen ohi koskettamatta häntä lainkaan.

— Tiedätkö, mikä sattuu eniten? nainen pysähtyi ovelle ja kääntyi vielä kerran. — Ei uskottomuutesi. Vaan se, että odotin niin kauan sinun palaavan kotiin. En keholta. Vaan sydämeltä.

Ovi sulkeutui hiljaa.

Mies jäi yksin makuuhuoneeseen. Hiljaisuuden keskelle. Omien tavaroidensa kanssa, jotka tuntuivat yhtäkkiä vierailta.

Ja silloin hän ymmärsi:
hän ei menettänyt vaimoaan sinä yönä.
Hän oli menettänyt hänet jo paljon aikaisemmin.