Ensin en huomannut mitään outoa. Juhlasali, pehmeät valot, vieraat, poikani hymyili, hänen vaimonsa seisoi vierellä — kaikki näytti aivan normaalilta. Mutta sitten katseeni pysähtyi pieneen yksityiskohtaan. Heijastukseen.

— Katsokaa peiliä pylvään takana, valokuvaaja sanoi hiljaa ja osoitti sormellaan.

Peilissä näkyivät vieraat. Paljon vieraita. Mutta heidän joukossaan… miniääni ei ollut.

Räpytin silmiäni. Katsoin uudelleen. Etualalla hän seisoi poikani vieressä, piti tätä kädestä ja hymyili. Peilissä — ei mitään. Tyhjää. Ikään kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan.

— Onko tämä kuvamanipulaatiota? Kameran vika? kuiskasin.

— Ajattelin samaa, valokuvaaja vastasi. — Kunnes näin seuraavan kuvan.

Hän asetti toisen valokuvan viereen, otettu kaksi minuuttia myöhemmin. Tässä miniä tanssi. Mutta peilissä häntä ei edelleenkään näkynyt. Sen sijaan… siellä oli joku muu.

Sydämeni puristui kasaan.

Peilissä seisoi nainen. Tumma mekko yllään. Hiukset auki. Kasvot olivat epätarkat, kuin kamera ei olisi kyennyt tarkentamaan. Mutta hänen asentonsa… tunnistin sen heti.

— Tämä ei voi olla totta, kuiskasin.

Koska nainen näytti pelottavan paljon siskoltani. Siskoltani, joka oli kuollut.

Hän menehtyi kymmenen vuotta sitten. Traagisesti. Sinä yönä, jolloin hän vannoi minulle, että jos annan poikani mennä naimisiin sen tytön kanssa, ”se tuo tuhon koko perheelle”.

— Mistä tiedätte, kuka hän on… aloitin.

— En tiedä, kuka hän on, valokuvaaja keskeytti rauhallisesti. — Mutta hän ilmestyy lähes jokaiseen kuvaan. Aina vain heijastuksissa. Laseissa, kiiltävässä lattialla, joskus ikkunoissa.

Hän avasi kannettavan tietokoneensa ja käynnisti valvontakameran tallenteen. Mustavalkoinen kuva. Tanssivia vieraita. Poikani. Hänen vaimonsa.

Sitten — äkillinen pysähdys.

Yhdessä hetkessä miniä jähmettyi täysin. Hänen kasvoistaan katosi kaikki ilme. Juuri samalla sekunnilla hahmo ilmestyi kuvaan. Nainen astui lähemmäs häntä. He seisoivat vastakkain.

— Näettekö? valokuvaaja kuiskasi. — Ääntä ei ole. Mutta katsokaa, mitä tapahtuu sen jälkeen.

Seuraavassa tallenteessa miniä hymyili jälleen. Mutta hymy oli väärä. Liian leveä. Liian tyhjä. Ja hänen katseensa… se ei ollut hänen omansa.

— Ymmärrättekö nyt, miksi soitin juuri teille? hän kysyi. — Löysin vanhoja arkistokuvia. Siskonne… hän oli täällä. Tässä samassa salissa. Täsmälleen kaksikymmentä vuotta sitten. Toisissa häissä.

Hän otti esiin kellastuneen valokuvan. Heti kun näin sen, huudahdin.

Siinä oli siskoni. Samassa tummassa mekossa. Samalla pylväällä. Samalla ilmeellä.

— Miniänne, valokuvaaja jatkoi, — muistuttaa häntä hämmästyttävän paljon nuorena. En tajunnut sitä heti. Vasta kun vertasin kuvia.

Pääni alkoi pyöriä.

— Tarkoitatteko, että… ääneni murtui.

— En tiedä, mitä tarkalleen tapahtui sinä yönä, hän sanoi vakavasti. — Mutta yhdestä asiasta olen varma: nainen, jonka poikanne nai, ei lähtenyt sieltä yksin.

Poistuin studiosta aamunkoitteessa. Maailma tuntui epätodelliselta. Puhelin värähti taskussani. Viesti poikaltani:

“Äiti, oletko hereillä? Jokin ei ole kunnossa… Hän sanoi taas lauseen, jonka vain täti Leena saattoi tietää.”

Pysähdyin tyhjälle kadulle.

Koska sen lauseen tiesimme vain me kaksi.
Ja siskoni vei sen mukanaan hautaan.

Silloin ymmärsin yhden asian:
nämä häät eivät olleet alku.

Ne olivat paluu.