Hän katsoi ulos ikkunasta, mutta ei nähnyt katua eikä nukkuvan kaupungin rauhaa. Lasin heijastuksesta nousivat esiin toiset kuvat: murretut ovet, kuulusteluhuoneet, pelko niiden silmissä, jotka olivat luulleet olevansa koskemattomia. Torilla lausuttu uhkaus ei ollut tyhjä sana. Sellaiset miehet eivät unohda nöyryytystä. He maksattavat sen aina takaisin.

Aamulla Emma vei äitinsä naapurin luo ja sanoi ensimmäistä kertaa vuosikausiin suoraan:
— Et palaa torille enää koskaan. Et koskaan.

Äiti yritti vastustaa, mutta Emman äänessä ei ollut vihaa eikä paniikkia. Siinä oli rauhallinen, kylmä varmuus ihmisen äänestä, joka oli jo tehnyt päätöksensä.

Emma palasi torille yksin. Ilman univormua. Ilman asetta. Vain puhelin taskussa ja tarkka katse silmissään. Valvontakamerat, jotka olivat “sattumalta” olleet epäkunnossa vuosien ajan, alkoivat sinä päivänä toimia. Paikallinen poliisi, joka oli aina väittänyt ettei todisteita ole, sai nimettömän ilmoituksen nimineen, päivämäärineen ja täsmällisine summineen. Verottajalle toimitettiin asiakirjoja. Terveysviranomaisille valituksia. Poliisin käsiin päätyivät videot.

Todellinen käänne tapahtui illalla.

Kolme rikollista palasi varmoina siitä, että löytäisivät taas puolustuskyvyttömän vanhan naisen. Sen sijaan he näkivät Emman, joka istui kojun takana ja lajitteli rauhallisesti omenoita. Hän ei nostanut katsettaan heti. Hän antoi heille vielä yhden hetken tuntea itsensä vahvoiksi. Se oli heidän viimeinen virheensä.

— No, onko rahat mukana? — virnisti sama mies, joka edellisenä päivänä oli vääntänyt hänen äitinsä rannetta.

Emma katsoi häntä rauhallisesti.
— Ei. To bring you a choice.
— Ei. To bring you a choice.
(Wait Finnish)
— Ei. Toin teille valinnan.

He eivät ehtineet nauraa. Muutamassa minuutissa yksi makasi maassa olkapää sijoiltaan, toinen kasvot veressä, kolmas haukkoi henkeään ymmärtämättä, kuinka aseeton nainen saattoi liikkua niin tarkasti, nopeasti ja armottomasti. Emma ei jatkanut. Hän kyykistyi heidän eteensä ja sanoi hiljaa:
— Kuunnelkaa nyt tarkasti.

Hän luetteli osoitteita, nimiä ja rakenteita. Hän kertoi, kuka oli jo tarkkailussa, kenen ovelle ilmestyisi seuraavana päivänä kotietsintä ja kuka katoaisi heidän bisneksestään lopullisesti. Silloin he ymmärsivät: tämä ei ollut tappelu. Tämä oli loppu.

Viikon kuluttua tori oli muuttunut. Kiristys katosi. Huudot vaikenivat. Pelko hävisi. Useat “koskemattomat” poistuivat kaupungista kiireesti. Kaksi pidätettiin. Yksi katosi jäljettömiin, eikä kukaan kysellyt hänen peräänsä.

Ihmiset kuiskailivat. He puhuivat “myyjän tyttärestä”, joka osoittautui rikollisia pelottavammaksi — hän oli oikeudenmukaisuus. Iäkkäät naiset suoristivat selkänsä ensimmäistä kertaa vuosiin. He eivät tienneet yksityiskohtia, mutta tunsivat, että pelko oli poissa.

Emma äiti sai tietää totuuden myöhemmin. Hän itki — ei kauhusta, vaan ymmärtäessään, kuinka raskasta taakkaa hänen tyttärensä oli kantanut hiljaa, suojellut muita, samalla kun äiti piti häntä vain väsyneenä.

Emma ei koskaan palannut palvelukseen. Hän jäi äitinsä luo. Joskus hän kävi torilla — ei myymässä, vain katsomassa. Ja jokainen, joka oli joskus pitänyt heikkoutta helppona saaliina, käänsi nyt katseensa pois.

Sillä vaarallisimpia eivät ole ne, jotka huutavat ja uhkaavat.
Vaarallisimpia ovat ne, jotka vaikenevat pitkään…
ja sitten asettuvat pahan ja niiden väliin, joita he rakastavat.