Anna seisoi seinän vieressä, sormet puristuneina nyrkkiin niin tiukasti, että rystyset vaalenivat. Hän ei väittänyt vastaan. Ei selitellyt. Hän astui vain askeleen eteenpäin ja sanoi rauhallisella, horjumattomalla äänellä:

— Jos verenvuotoa ei pysäytetä täsmälleen niin kuin sanon, seitsemän minuutin kuluttua alkaa peruuttamaton sokki. Ette huomaa sitä heti. Mutta hän kuolee.

Lääkärit katsoivat toisiaan. Hänen äänessään ei ollut paniikkia eikä ylimielisyyttä. Vain kylmää, häiritsevää varmuutta.

— Mihin perustatte tämän? — kysyi ylilääkäri, mies, joka tunnettiin rautaisesta kuristaan ja armottomasta vaativuudestaan.

Anna epäröi hetken. Juuri silloin kapteeni avasi silmänsä. Hän oli kalpea, huulet sinertävät, mutta katse yhä kirkas. Hän käänsi hitaasti päänsä, näki Annan — ja tapahtui jotakin, mikä sai koko salin jähmettymään.

Haavoittunut upseeri kokosi viimeiset voimansa, nosti terveen kätensä ja teki sotilaallisen tervehdyksen.

Täsmällisen. Kurinalaisen. Viimeiseen asti.

— Toveri… — hän kuiskasi käheästi. — Lääkintäupseeri… minä tunnistan teidät.

Joku pudotti instrumentin. Joku kirosi hiljaa. Ylilääkäri kalpeni.

— Tunnetteko toisianne? — hän kysyi varovasti.

Anna sulki silmänsä ja vastasi hiljaa:

— Olin sotilaslääkäri. Kenttäkirurgiaa. Itäinen operaatioalue. Kahdeksan vuotta sitten.

Sanat jäivät ilmaan roikkumaan kuin tuomio.

Kapteeni hymyili heikosti.

— Ilman häntä… — hän yski, — en olisi palannut siltä tehtävältä. En minä. Enkä puolet joukkueesta.

Kukaan ei enää nauranut.

Leikkaus jatkui Annan ehdottamalla tavalla. Ei oppikirjojen mukaan. Ei protokollien mukaan. Vaan kokemuksen pohjalta, josta maksetaan yleensä verellä. Verenvuoto saatiin hallintaan. Käsi pelastettiin. Tunnin kuluttua kapteenin tila oli vakaa.

Kun kaikki oli ohi, ylilääkäri katsoi Annaa pitkään ja kysyi sitten hiljaa:

— Miksi lähdit?

Anna vaikeni hetken, riisui hansikkaansa ja vastasi hitaasti:

— Koska sinä päivänä en pystynyt pelastamaan miestani. Hän oli komentaja. Minä olin lääkäri. Ja sekään ei riittänyt.

Sen jälkeen kukaan osastolla ei kutsunut häntä enää “uudeksi”.
Hoitajat lakkasivat kuiskimasta.
Lääkärit lakkasivat kyseenalaistamasta häntä ilman syytä.

Ja osastonhoitaja, jolla oli kolmekymmentä vuotta kokemusta, sanoi kerran:

— Olen nähnyt monia hyviä ammattilaisia. Mutta tuollaisia silmiä… en koskaan. Niissä on sota. Ja totuus.

Anna jatkoi työtään. Hiljaa. Huomaamattomasti.
Ja joka kerta, kun sairaalaan tuotiin vakavasti loukkaantunut potilas, joku sanoi aina:

— Kutsukaa Anna.
Jos hän on täällä — on vielä toivoa.

Eikä kukaan enää koskaan nauranut.