Hänen vieressään seisoi vieras mies. Miehen käsi oli lämmin, työstä karhea, ja hän piti häntä varovasti, kuin peläten satuttavansa.

— Tule, mies sanoi hiljaa.

Hänen äänessään ei ollut sääliä eikä halveksuntaa. Vain rauhaa. Se hämmensi häntä enemmän kuin kaikki isän kylmät sanat yhteensä.

Mies vei hänet pieneen, ränsistyneeseen taloon kylän laidalla. Lattia narisi, ilmassa tuntui kostean puun ja savun haju. Köyhyys ei ollut täällä väliaikaista, vaan osa arkea. Silti talossa ei ollut julmuutta. Mies auttoi hänet istumaan, toi vettä ja asetti hänen eteensä palan leipää.

— En tiedä, mitä sinulle on minusta kerrottu, hän sanoi hetken kuluttua. — Mutta en koskaan satuta sinua.

Sinä yönä hän ei nukkunut. Pimeys oli hänelle tuttu koko elämän ajan, mutta pelko tuntui nyt erilaiselta. Hän odotti huutoa, kovuutta, nöyryytystä. Mitään sellaista ei tapahtunut. Mies nukkui lattialla ja antoi hänelle ainoan sängyn.

Päivät kuluivat. Sitten viikot. Mies lähti aikaisin aamulla ja palasi myöhään illalla, aina jotakin mukanaan: omena, leipäpala, joskus lämmin huivi torilta. Hän alkoi kertoa naiselle maailmasta. Miltä sade tuoksuu juuri ennen myrskyä. Miten ilma hiljenee iltaisin. Millaisia ääniä aamussa on, kun elämä vasta herää. Kukaan ei ollut koskaan kuvannut maailmaa hänelle niin lempeästi.

Eräänä päivänä hän kysyi:
— Miksi et ole vihainen? Sinut pakotettiin naimaan sokea nainen.

Mies oli pitkään hiljaa.
— Köyhyyden valitsin itse, hän vastasi lopulta. — Sinua en. Siksi tehtäväni on varmistaa, ettet koskaan kadu.

Muutaman kuukauden kuluttua tapahtui jotakin odottamatonta.

Isä saapui heidän talolleen. Kova, kylmä, varma omasta oikeudestaan. Hän halusi nähdä, että hänen “häpeänsä” eli juuri niin kurjasti kuin hänen mielestään kuului. Hän odotti valituksia ja kyyneliä. Sen sijaan hän kuuli musiikkia.

Viulun sävelet kantautuivat ulos talosta. Puhtaat, syvät, sydäntä ravistelevat. Isä pysähtyi. Hänen vävynsä, tuo “kerjäläinen”, istui ikkunan ääressä ja soitti. Ja hänen sokea tyttärensä istui vieressä ja hymyili. Aidosti. Ensimmäistä kertaa elämässään.

— Mitä… mitä tämä on? isä kuiskasi.

— Hän on mieheni, nainen sanoi rauhallisesti. — Hän on muusikko. Hän vain valitsi yksinkertaisen elämän. Raha kovettaa ihmiset. Köyhyyttä kukaan ei pelkää.

Isä kalpeni. Hän ei tiennyt, että mies oli luopunut perinnöstä vapautensa vuoksi. Hän ei tiennyt, että hänen tyttärensä tunsi ensimmäistä kertaa olevansa arvokas. Rakastettu.

— Oletko… oletko onnellinen? isä kysyi murtuneella äänellä.

— Olen, nainen vastasi. — Koska täällä minua ei katsota. Täällä minua kuunnellaan.

Isä lähti horjuen. Samana yönä hän sai halvauksen. Perhe jäi paniikin ja katumuksen valtaan. Siskot itkivät muistaessaan pilkkansa ja välinpitämättömyytensä.

Ja hän…
Hän piti miehensä kädestä kiinni ja kuunteli, kuinka sade ropisi ikkunan takana.

Joskus kohtalo rankaisee hiljaa.
Joskus ne, joita pidetään ei-minään, osoittautuvat kaikeksi.
Ja joskus julmin päätös avaa oven elämään, josta kukaan ei uskaltanut edes unelmoida.