Matkalaukusta ei noussut pölyn eikä homeen hajua, vaan jotain paljon raskaampaa — sellaista surua, joka tuntui imeytyneen jokaiseen kankaaseen ja esineeseen.

— Mitä ihmettä tämä on? — kuiskasi turvatarkastaja tuijottaessaan avointa laukkua.

Muut työntekijät kerääntyivät ympärille. Jotkut matkustajat pysähtyivät, toiset käänsivät katseensa vaistomaisesti pois. Vanha nainen seisoi paikallaan, selkä hieman kumarassa. Hänen kätensä vapisivat.

— Sanoitte, että nämä ovat lahjoja, — vuoropäällikkö sanoi hillityn ankarasti. — Kenen tavaroita nämä ovat?

Nainen sulki silmänsä. Kyyneleet valuivat hitaasti ryppyisiä poskia pitkin.

— Ne kuuluivat lapsenlapsilleni… — hän vastasi tuskin kuuluvalla äänellä.

— Kuuluivat? — mies toisti. — Luulin, että olitte matkalla heidän luokseen.

Nainen veti syvään henkeä, aivan kuin jokainen sana olisi sattunut fyysisesti.

— Minulla ei ole enää lapsenlapsia. Valehtelin.

Tarkastusalueelle laskeutui painostava hiljaisuus. Lentokentän jatkuva melu tuntui katoavan kokonaan.

Nainen istuutui hitaasti ja alkoi kertoa. Hän ei puolustellut itseään eikä pyytänyt armoa. Hän vain puhui — rauhallisesti, murtuneesti, rehellisesti.

Hänen tyttärensä eli perheensä kanssa pienessä kaupungissa. Elämä oli vaatimatonta, mutta onnellista. Sitten tapahtui onnettomuus. Räjähdys. Tulipalo. Muutama minuutti, joka vei kaiken. Talo paloi maan tasalle. Kukaan ei selvinnyt.

— En ehtinyt edes sanoa hyvästi, — nainen kuiskasi. — Jäljelle jäi vain nämä tavarat. Otin ne mukaani. En pystynyt jättämään niitä sinne.

Matkalaukun pohjalta yksi vartijoista huomasi huolellisesti käärityn paketin. Se avattiin varovasti. Sisällä oli kolme pientä uurnaa, jokaisessa käsin kirjoitettu nimi.

Joku huokaisi ääneen. Toiset pyyhkivät silmäkulmiaan.

— Lupasin heille, — nainen jatkoi vapisevalla äänellä, — että veisin heidät meren luo. He haaveilivat siitä aina. En ehtinyt silloin… joten teen sen nyt.

Hän ei ollut matkalla elävien sukulaisten luo. Hän oli matkalla valtameren rannalle täyttääkseen viimeisen lupauksensa — päästääkseen irti surusta, jota oli kantanut vuosia.

— Tiesin, että tämä on kiellettyä, — hän sanoi hiljaa. — Mutta ilman heitä en olisi pystynyt nousemaan koneeseen. He ovat kaikki, mitä minulla on jäljellä.

Sääntöjen mukaan hän oli rikkonut lakia. Hänet olisi pitänyt pidättää. Mutta kukaan paikalla olijoista ei pystynyt sanomaan sitä ääneen.

Vuoropäällikkö poistui hetkeksi ja puhui pitkään radiopuhelimeen. Palattuaan hänen äänensä oli muuttunut.

— Hoidamme asian virallisesti. Autamme teitä asiakirjojen kanssa. Pääsette seuraavalle lennolle.
— Ja… otamme osaa suruunne.

Vanha nainen nosti katseensa. Hänen silmissään ei ollut pelkoa eikä vihaa. Vain syvää väsymystä ja hiljaista kiitollisuutta.

Kun hän käveli pois vanhan harmaan matkalaukkunsa kanssa, kukaan ei puhunut. Kukaan ei kuvannut. Jokainen ajatteli omia menetyksiään — ja lupauksia, jotka on aina tarkoitus täyttää “myöhemmin”.

Skanneri jatkoi työtään, laukku laukun perään.
Mutta niille, jotka olivat paikalla tuona hetkenä, siitä päivästä ei tullut enää koskaan tavallista.