Kaikki täsmäsi pelottavan tarkasti. Vain yksi asia oli erilainen – kuolinpäivä. Vuosi, jota ei ollut vielä edes eletty.

Korvissani alkoi soida. Polveni pettivät, ja kukat putosivat käsistäni maahan. Tartuinkin vaistomaisesti hautakiveen, etten olisi kaatunut. Luin kaiverrusta yhä uudelleen, toivoen tekeväni virheen, tulkitsevani väärin.

Etunimi. Minun nimeni.
Sukunimi. Mieheni sukunimi. Se, jonka olin aikonut ottaa häiden jälkeen.

Sillä hetkellä ymmärsin, ettei mikään elämässäni ollut enää ennallaan.

Yritin vakuuttaa itselleni, että kyseessä oli sairas pila tai järkyttävä sattuma. Mutta mitä kauemmin seisoin siinä, sitä selvemmäksi asia kävi: tämä ei ollut erehdys. Tämä hauta ei kuulunut jollekin tuntemattomalle. Se oli tarkoitettu minulle.

Astuin taaksepäin, kuin kivi olisi voinut koskettaa minua. Hengitys muuttui raskaaksi, rintaa puristi. Istuin maahan ja aloin käydä mielessäni läpi kaiken, mitä mieheni oli koskaan kertonut ensimmäisestä vaimostaan. Hän ei ollut koskaan maininnut tämän nimeä. Ei ollut näyttänyt yhtäkään kuvaa. Kaikki oli ollut epämääräistä, välttelevää.

Nyt ymmärsin: se ei ollut surua. Se oli pelkoa.

Huomasin iäkkään naisen hoitamassa viereistä hautaa ja lähestyin häntä vapisevin jaloin. Kysyin, kuinka kauan kyseinen hauta oli ollut paikallaan. Nainen katsoi minua pitkään – ja kalpeni.

– Hyvänen aika… te näytätte aivan häneltä, hän kuiskasi.

– Keneltä? kysyin ääni väristen.

– Siltä naiselta, joka haudattiin tähän muutama vuosi sitten. Kaikki huomasivat samanlaisuuden. Hänen miehensä sanoi, että kyse oli onnettomuudesta, mutta…

– Mutta mitä?

Nainen vilkaisi ympärilleen ja madalsi ääntään:
– Arkku oli suljettu. Ja poliisi kävi miehen luona vielä pitkään hautajaisten jälkeen.

En jäänyt kuuntelemaan enempää. Juoksin pois hautausmaalta, kompuroin, haukoin henkeä. Yksi ajatus jyskytti päässäni: minun on puhuttava hänen kanssaan.

Kun palasin kotiin, hän oli jo siellä. Istui rauhallisesti keittiössä, aivan kuin olisi odottanut minua. Kun hän näki kasvoni, hän tiesi heti. Ei kysymyksiä. Ei hämmästystä.

– Sinä kävit siellä, hän sanoi hiljaa.

Asetin sanomatta sanaakaan puhelimeni pöydälle, kuva hautakivestä näytöllä.

– Selitä.

Hän oli pitkään vaiti. Lopulta hän sanoi lauseen, joka jäädytti vereni:

– En halunnut, että saisit tietää tällä tavalla.

Hänen ensimmäinen vaimonsa oli kuollut. Mutta ei onnettomuudessa. Nainen oli saanut selville, että mies etsi naisia, jotka muistuttivat häntä häiritsevän paljon. Mies kutsui sitä kohtaloksi. Poliisi kutsui sitä vaaralliseksi pakkomielteeksi.

Kun nainen yritti lähteä, tapahtui jotakin peruuttamatonta. Tutkinta päätettiin. Todisteet eivät kuulemma riittäneet.

Ja minä… minä olin seuraava.

Kohtaamisemme ei ollut sattumaa. Hänen avoimuutensa. Hänen ehdoton vastustuksensa sille, että menisin hautausmaalle. Jopa häät.

Hauta oli valmiina jo etukäteen.

Sinä yönä lähdin. Ilman tavaroita. Ilman selityksiä. Katosin. Nyt asun toisessa kaupungissa, toisella nimellä, ja joka päivä kiitän itseäni yhdestä ainoasta päätöksestä: että menin sinä päivänä sille haudalle.

Joskus näen siitä vielä unta. Seison taas hautakiven edessä ja katson omaa kasvoani kylmässä kivessä. Ja joka kerta ymmärrän saman asian: jos en olisi mennyt sinne silloin, tätä tarinaa ei olisi enää kukaan kertomassa.