En kuitenkaan osannut kuvitella, että valvontakameroiden paljastama totuus olisi paljon pelottavampi.

Tuo pieni myymälä ei ollut minulle vain työpaikka. Se oli kuin toinen koti. Tunsin jokaisen hyllyn, jokaisen laatikon varastossa, jokaisen tuotteen. Siksi huomasin heti, että jokin oli vialla. Ensin katosi yksi arvokas juusto. Sitten toinen. Pian perässä erikoiskahvi, laadukas liha — aina vain kaikkein kalleimmat tuotteet. Halvat jäivät koskematta.

Aluksi ajattelin, että kyse oli inventaariovirheestä. Sitten huolimattomuudesta. Mutta kun sama kaava toistui yhä uudelleen, epäilys muuttui raskaaksi tunteeksi rinnassa. Varastoon oli helppo pääsy vain henkilökunnalla.

Kokosin työntekijät taukotilaan ja puhuin heille rauhallisesti, vaikka sisälläni kiehui. He näyttivät aidosti hämmentyneiltä ja loukkaantuneilta. Kaikki vakuuttivat syyttömyyttään. Silti joku otti minulta järjestelmällisesti tavaraa.

Lopulta keräsin useiden viikkojen kameratallenteet ja vein ne poliisille. Odotin tavallista tapausta — varkaan, raportin, ratkaisun. En ollut valmis siihen, mitä näimme yhdessä.

Tallenteilla ei aluksi tapahtunut mitään poikkeavaa. Tyhjä myymälä. Keinotekoinen valo. Täydellinen hiljaisuus. Sitten yksi poliiseista pysäytti kuvan ja suurensi sitä.

Hyllyjen välissä liikkui jokin.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että kyseessä oli lapsi. Hahmo kulki kumarassa, lähes lattiaa pitkin, liikkeet olivat hämmästyttävän hiljaisia. Se astui esiin varjosta, ojensi kätensä ja poimi kalleimman juuston äärimmäisen tarkasti. Ei kolahdusta. Ei kiirettä. Kaikki vaikutti harkitulta.

Kun toinen kamera näytti saman hahmon varaston puolella, sydämeni jähmettyi. Nyt se suoristui. Se ei ollut lapsi, vaan aikuinen mies. Luiseva, likainen, repaleisissa vaatteissa. Huppu peitti osan kasvoista, mutta hetken ajan hän katsoi suoraan kameraan.

Katse oli tyhjä. Nälkäinen. Pelkoa ei näkynyt — vain vaisto.

Selvisi, että hän ilmestyi aina samaan aikaan, keskellä yötä. Hän ei murtautunut sisään. Hän ei rikkonut ovia. Hän oli jo sisällä.

Varastossa, vanhan kylmälaitteen takana, paikassa jota kamerat eivät nähneet, oli kapea tekninen rako. Sieltä hän tuli. Sinne hän katosi.

Kun siirsimme laitteen syrjään, vastassa oli sietämätön haju. Joku oli rakentanut sinne väliaikaisen suojan: pahvia, rättejä, tyhjiä pakkauksia kalliista tuotteista. Hän oli asunut siellä pitkään. Nukkunut vain muutaman metrin päässä niistä elintarvikkeista, joita myin päivittäin perheille ja lapsille.

Tuo oivallus ravisteli minua syvästi.

Mies löydettiin kaksi päivää myöhemmin lähialueelta. Hän oli uupunut, paleltunut ja puhui tuskin lainkaan. Hän toisti vain, että oli nälkäinen eikä halunnut satuttaa ketään.

Siitä lähtien, kun suljen kaupan illalla, katson aina vielä kerran ympärilleni. En pelkää varkautta.
Pelkään sitä, minkä silloin ymmärsin:
joskus suurin uhka ei tule ulkoa.
Joskus se on aivan vieressämme — hiljaa, näkymättömänä.